Kolmen koplat

Olin eilen konsertissa kuuntelemassa klassista iranilaista musiikkia Yazdista. Musiikki oli hienoa (jännittäviä rytmejä daf-rummulla, ney-huilun huokoista vaikerrusta, kielisoitinten helinää ja riitasoinnuissa viipyilevää laulua), mutta pitkät esitelmät Yazdin kulttuuriperinnöstä tekivät illasta raskassoutuisen.

GranGanga ei tietenkään malttanut keskittyä vain olennaiseen vaan seuraili uteliaana kaikkia ekstrakurrikulaarisia tapahtumia. Lähi-idän kovalla kädellä johdetuissa maissa on aina niin mielenkiintoista juuri se, että kaikissa sanoissa ja teoissa on aina monta kerrosta ja ulottuvuutta. Hallanpurema suomalaiskääntäjä on jatkuvan visuaalis-semanttisen pommituksen kohteena, kun kaikki ympärillä oleva kantaakin yhtäkkiä merkityksiä – kun huulipuna on politiikkaa, kun musiikki on uskontoa, kun katseet ovat kumouksellisuutta, kun kättely on mielenosoitus, kun sanat ovat tulitikkuja, kun kismittävät asiat siirtyvät hampaankoloista rivien väleihin ja rivien väleistä hampaankoloihin.

Olimme sopineet kavereiden kanssa treffit Vahdat-konserttitalon edustalle kahdeksaksi. Yhdeltä tytöltä tuli peruutustekstari: hän oli lähtenyt liikenteeseen liian lyhyessä ja tyköistuvassa vaatteessa, ja niinhän siinä kävi, että Vanak-aukiolla hän oli jäänyt siveyspoliisin haaviin ja joutui viettämään loppuillan asiaa viranomaisten kanssa selvitellen. Konserttitalonkin sisäänkäynnillä oltiin tarkkoina: eräs toinen seurueemme nuori teheranitar oli hänkin jäädä lehdelle soittelemaan, kun tomera täti ei pitänyt ollenkaan hänen nirunarusandaaleistaan ja lakatuista varpaankynsistään (miten Dingo lauloikaan: "Lakatut varpaankynnee-eet, on kujanjuoksuni loputon..."). Onneksi yksi neuvokas tyttö piti aina mukanaan ylimääräistä sukkaparia, joten saimme kuin saimmekin ystävämme mukaan. Kylläkin sonnustautuneena sukka–sandaali-yhdistelmään, joka ikävällä tavalla toi mieleen brittituristin Kanariansaarilla...

Itse konsertin aluksi puhujakorokkeelle astui totinen nuorimies, joka suuteli Koraania ja resitoi siitä huomattavan taidokkaasti. En tunnistanut heti, mikä suura oli kyseessä, mutta painoin avainsanat mieleeni, ja pienen guuglauksen jälkeen sain selville, että kohta oli Sotasaaliin suurasta (surat al-anfal) jakeet 2–6. Jos nyt osaan laittaa linkin oikein, resitointia voi käydä kuuntelemassa täältä. "Totisesti, uskovat ovat niitä, joiden sydämet pelästyvät, kun Jumalan nimi mainitaan..."Olisin kuunnellut pidempäänkin.

Niiden tylsien luentojen aikana katseeni alkoi harhailla pitkin konserttisalin seiniä ja kattoja. Komea paikka. Kuten netistä kaivamastani tuhruisesta kuvasta juuri ja juuri erottaa, näyttämön yläpuolella on oikeassa kulmassa kuva Iranin islamilaisen tasavallan perustajasta âjatollâh Khomeinista (hienossa punaisessa viitassa) ja vasemmassa kulmassa kuva hänen seuraajastaan Ali Khâmeneistä. Enää nykyinen presidentti Mahmud Ahmadi-Nežâd puuttuu, niin myhäilevä kolminaisuus olisi täydellinen: isä, poika ja räyhähenki.

Tuli heti mieleeni kaikkien aikojen lempimaani Syyria, jossa näkee samanlaista triptyykkiä siellä sun täällä: edesmennyt Hafiz al-Asad, hänen poikansa ja nykyinen presidentti Baššar al-Asad ja edellisen auto-onnettomuudessa kuollut ja sankarihahmoksi noussut veli Basil al-Asad.

Täytyy sanoa, että Iranin uskonnollisten johtajien potretit luovat auktoriteetin tuntua paljon tehokkaammin kuin Syyrian leuattomat johtajat, joilla on silmät oudon lähellä toisiaan (katsokaa vaikka linkkien kuvista!) Mutta oman vuosia kestäneen empiirisen tutkimukseni perusteella voin sanoa yleisestikin, että iranilaiset ovat Lähi-idän kaunein kansa. Kaupungilla kävellessä vastaan tulee koko ajan niin kauniita ihmisiä, etteivät silmät ole pysyä kuopissaan. Tulee kuulkaa mitätön olo, kun itsellä ihon värisävyt vaihtelevat katkaravusta siskonmakkaraan ja hiusten väri nakkisoosista sukkahousuihin. Miksi yksille annetaan kauhalla ja toisille pikkulusikalla?

(Osaisinkohan jatkossa kynäillä jotenkin johdonmukaisempia kirjoituksia? Tässä ainakin aasinsillat saavuttavat jo metafyysiset mittasuhteet!)