Cinéma Véritén satoa

Teheranin dokumenttifestivaali jätti minuun jälkensä monella tapaa – sekä elokuvien että tapaamieni ihmisten kautta. Koko tapahtumasta jäi voimakas mielikuva muutoshalukkuudesta, dynaamisesta nuorisosta, vuoropuhelusta, energioista, tahdonvoimasta. Elokuvien ohella festivaalin kiehtovinta antia oli sen yleisö: Felestin- ja Qiâm-elokuvateatterien aulassa oli tungokseksi asti lähinnä nuorta väkeä, joista valtaosa oli elokuva-alan opiskelijoita, taiteilijoita, valokuvaajia tai muilla tavoin kulttuurielämään osallistuvia tarmokkaita iranilaisia. Aulakeskustelujen takia jäi näkemättä monta mielenkiintoista iranilaista elokuvaa (esim. kahdeksasta sokeasta naiselokuvaohjaajasta, iranilaisesta transvestiittirekkakuskista, šiialaisten ja wahhabilaisten näkemyseroista itsemurhaiskujen suhteen, Teheranin huumeongelmasta...), mutta kaikki ne, jotka ehdin katsoa, sytyttivät mieleeni pieniä lamppuja.

Piruz Kalântarin (پیروز کلانتری) dokkari Teheran, kuinka paljon Richterin asteikolla? (تهران، چند درجه ريشتر؟, 'Tehrân, tšand daradže-ye Rišter') luotasi teheranilaisten yleistä puheenaihetta: koska paljon pelätty maanjäristys osuu tiheään asutun Teheranin hatariin rakennuksiin?

Mahmud Kiâni Falâvardžânin (محمود كيانى فلاورجاني) Sârâ Khâtun (سارا خاتون) kertoi mm. Iranin juutalaisista (joita asuu maassa noin 30 000). Note to self: käy teheranilaisessa košer-ravintolassa.

Viikko loppui hienosti Stephen Olssonin ohjaamaan dokumenttiin Sound of the Soul ('Sielun ääni'), joka käsitteli uskonnollista musiikkia. Filmissä esiintyi muiden muassa ylväs afganistanilainen Farida Mahwaš (فريده مهوش), joka haastatteluosuudessa kertoi laulun olevan hänelle pyhä asia; rouva oli pöyristynyt siitä, että eräissä maissa "uskonoppineet" julkeavat kieltää naisilta laulamisen. (Äänen katsotaan fundamentalistipiireissä kuuluvan naisen 'awraan (ar. العورة) eli hijabilla peitettävään osaan ruumiista – naisten julkinen laulaminen on siksi kielletty Iranissa.) Yleisö reagoi näihin sanoihin välittömän spontaanisti taputtamalla, nauramalla ja viheltämällä. Etenkin nuoret iranilaiset pitävät naisten laulukieltoa kismittävänä, sillä se vaikeuttaa huomattavasti musiikin harrastamista ja kuuntelua.

Kieltämättä joskus on hankalaa seilata kieltojen ristiaallokossa. Eräänä iltapäivänä kävin syömässä elokuva-alaa opiskelevan paikallisen tytön M:n kanssa, enkä voinut olla ajattelematta, että periaatteessa syyllistyimme niin tehdessämme rikkeeseen, josta olisi voinut seurata vähintäänkin nuhteita, jos paikalle olisi sattunut tavallista nyrpeämpi tapapoliisi (onneksi tytön taidemaalari-isä liittyi kohta seuraamme). Festarivieraina olleiden oikein mukavien suomalaisten V:n ja E:n (heidän työstään lisää blogissa sitten, kun aika on kypsä), niin kuin muidenkin naispuolisten eurooppalaistuttujeni kanssa, jouduin aina tapaamishetkellä kiemurtelemaan, kun motorinen muisti kurotti ylävartaloa antamaan poskisuudelman. Se ei yleisellä paikalla ole sopivaa, mutta paikalliset tavat meinaavat väkisinkin unohtua, kun kulkee sellaisten iranilaisten seurassa, jotka viettävät kotiseiniensä sisäpuolella aivan samanlaista elämää kuin länsimaalaisetkin.

* * *

Samaisten V:n ja E:n ynnä muutaman täkäläisen tutun kanssa olimme torstai-iltana porukalla syömässä vuoristossa Darbandissa (دربند). Sinne 1 500 metrin korkeuteen eivät katkeruuden kangistamat moraalinvartijat juuri kiipeile, joten alueella näkee paljon meikattuja tyttöjä, pörröpäisiä poikia, ja näiden muodostamia ujosti kuhertelevia pareja. Tunnelma on muutenkin jotenkin epätodellinen: kirkkaankylmä vesi virtaa äänekkäästi vuorilta alas kohti Teherania, jossa solina on peittyvä liikenteen pauhun alle; kirkkaasti valaistuissa kioskeissa myydään värikkäitä marmeladilevyjä (happomarjasta, luumusta, hapankirsikasta, aprikoosista...), tuoreita saksanpähkinöitä vesitölkeissä, suolaista papuvälipalaa ja kuivattua jogurttia; terassiravintolat ovat kuin takertuneet vuorensolan seinämiin, jotka näyttävät elokuvan lavasteilta – ne ovat sattumalta kiveä, vaikka voisivat yhtä hyvin olla paperimassaa.

Vapauden muutosvoimat jylläävät vielä toistaiseksi lähinnä Alborz-vuorten juurella Teheranin pohjoisosassa. Iranilaisten mieliin kammitsoidun energian kyllä vaistoaa, ja tuntuu siltä, että vielä jonakin päivänä hallituksen vanhoillisuuden kasvihuoneilmiö saavuttaa sellaisen lämpötilan, että vuorenrinteille pakastunut muutosvoima alkaa sulaa. Ja silloin sulavesi huuhtelee koko maan!