mercredi 26 décembre 2007

Serendipiteetti: Kašan, osa 2

Lempisanojani ranskassa/englannissa on sérendipité/serendipity. Se tarkoittaa ominaisuutta, jonka ansiosta matkamies maan ohjautuu sattuman mukana myönteisiin kokemuksiin. Miten sopivaa, että sanan alkuperä viittaa Persiaan (katso linkit)! Olen vakuuttunut, että juuri serendipiteettiä oli ilmassa esimerkiksi silloin, kun mies joka käyttää kankaisia nenäliinoja ja minä löysimme tiemme Širazissa hotelli Hafeziin ilman karttaa ja näsinneulaminareettien luokse erehdyksessä väärinpäin pitelemämme kartan kanssa.

Prinssi Serendipin ystävällinen haamu valvoi myös Kašanin-retkeämme. Ainoa tietomme kaupungin majoitusmahdollisuuksista oli se, että niitä on varsin vähän. Aikaa meillä kuitenkin oli mukavasti, sillä saavuimme Teheranin ja Isfahanin puolessavälissä sijaitsevaan kylmään Kašaniin heti aamupäivällä. Vaelsimme keskustaan pitkin kiemurtelevia kuvia, emmekä olleet vielä edes avata opaskirjaa, kun tiellä näkyi pieni kyltti, joka opasti kohti Ehsanin perinnetaloa. Olimme kuulleet hyvää kašanilaisista perinnetaloista, joita on laitettu esittelykuntoon vanhassakaupungissa, joten päätimme mennä heti sisään lämmittelemään. Sokkeloisen kujan uumenista löytyikin kulttuurikeskukseksi tapiseerattu perinteinen kašanilaistalo sisäpihoineen. Vasta toista vuotta toiminnassa ollut keskus ei ole ehtinyt vielä uusimpiinkaan Iranin matkaoppaisiin, mutta teatteritilojen ja taidetyöpajojen lisäksi paikassa on myös majoitustoimintaa. Ehsaniin ihastuneina varasimme heti itsellemme viehättävän huoneen, johon kuljettiin matalan puisen oven kautta.

Tutustuttuamme päivän Kašanin kaupunkikuvaan palasimme majapaikkaamme, jossa olikin täysi tohina päällä. Jokin teatteriesitys oli juuri päättynyt, ja sisäpihalle oli muutenkin kerääntynyt paikallista nuorisoa seurustelemaan keskenään. Saimme kupillisen höyryävää paksua âš-keittoa ja jäimme hetkeksi suustamme kiinni pakastuvalle sisäpihalle (luojan lykky, että olin ostanut paria päivää aiemmin toppatakin). Mielenkiintoisia keskustelukumppaneita olivat muiden muassa Ranskassa asunut ja laajasti matkustellut muusikko ja taidealan sekatyöläinen B1 sekä Norjassa synkkään metallimusiikkiin ihastunut nuorempi boheemi B2, joka haaveili joskus pääsevänsä Tuska-festivaalille Suomeen.

Seuraavana aamuna heräsimme miellyttävään musiikkiin. Ystävämme B1 ja B2 soittivat omaksi ilokseen kehittämäänsä eräänlaista kellopeliä, jossa vedellä täytettyjä erikokoisia Yazdista hankittuja savikulhoja kopauteltiin kepukalla. Oli aika auvoista syödä aamupalaa toppatakki päällä auringonpaisteisella balkongilla savikulhojen laulaessa. Sisäpihan allas suihkulähteineen oli jäätynyt yön aikana, ja kauhistuin nähdessäni kultakalat jähmettyneinä. Niistä ei ollut kuitenkaan tullut pakasteseitiä, vaan jääkerros oli ainoastaan sentin paksuinen, ja kalat olla möllöttivät liikkumattomina ja väräyttivät eväänsä vasta auringon osuttua altaaseen.

Raukean aamiaisen jälkeen käväisimme vielä Ehsanin katolla ihmettelemässä maisemia ja lähdimme sitten katsomaan, millaisia kauniita rakennuksia Kašanilla on tarjota matkalaisen silmäniloksi. Ja niitähän riitti: Âqâbozorgin (آقابزرگ) hienostunut moskeija, jonka taaimmaisella sisäpihalle oli asennettu lentopalloverkko; Džâme'-moskeija (مسجد جامع), jonka pihalla komeili, hätkähdyttävää kyllä, valtava hevospatsas; kuuluisat ja komeat Amerihan (خانۀ تاریخی عامریها) ja Borudžerdin (خانۀ تاریخی بروجردی) perinnetalot, joissa saimme jälleen kerran samoilla yksin turistilaumojen häiritsemättä. Talvimatkailussa on puolensa!

Kilometrien kävelyurakasta voipuneina olimme oikein tyytyväisiä, että serendipiteettimme riitti vielä siihen, että kävelimme puolivahingossa suoraan Teheraniin palaavaan bussiin, jolla saimme huruttaa Teheranin eteläiselle linja-autoasemalle asti höhlänhauskan iranilaiselokuvan siivittäminä.

Kuvia Kašanista ehkä jo ensi kerralla!

samedi 22 décembre 2007

Valoa kohti: Kašan, osa 1

En ikinä muista, miten päin suomeksi menevät ne kevään, syksyn, talven ja kesän seisaukset ja tasaukset. Aina pitää tarkastaa sanakirjasta. Ilahduin, kun tätä kirjoitusta varten löysin Kielitoimiston sanakirjasta selityksen eiliselle eli talvipäivänseisaukselle. Siinä ei sanottukaan niin kuin yleensä aika synkästi, että "ajankohta, jolloin yö on kaikkein pisimmillään" vaan "keskitalven ajankohta, jolloin päivän lyheneminen loppuu"! Hauskaa, että kielitoimisto näkee valoisuuden lasin olevan puoliksi täynnä.

Iranissa talvipäivänseisauksen juhlinnalla, niin kuin muidenkin auringonkiertoon liittyvien merkkipäivien huomioinnilla, on pitkät esi-islamilaiset perinteet. Talvipäivänseisaus eli šab-e yaldâ (شب یلدا) osui tänä vuonna samaan aikaan islamilaisen kalenterin periaatteessa merkittävimmän juhlan eli uhrijuhlan (persiaksi عید قربان, eid-e qorbân, arabiaksi عید الأضحى, id al-adha) kanssa. Šiialaiset eivät kuitenkaan vietä uhrijuhlaa yhtä näkyvästi kuin sunnit, joiden maissa jokainen kynnelle kykenevä uskovainen uhraa eläimen ja jakaa sen lihat itseään köyhemmille. Iranissa näin vain muutaman hengenlähtöään odottavan lampaan mutta sitäkin enemmän talvipäivänseisauksen viettoon kuuluvaa tillbehöriä kuten vesimelonia sekä pähkinöiden, kuivattujen hedelmien ja karamellien houkuttelevia sekoituksia.

Maaliskuun 21. päivään osuva kevätpäiväntasaus (taas piti käydä katsomassa sanakirjasta) eli nouruz (نوروز) on puolestaan Iranin koko vuoden suurin juhla (kolme viikkoa lomaa kouluista!), eikä maan loppujen lopuksi nuori šiialaisuus ole pystynyt järkyttämään tämän alkujaan auringonpalvontaan kytköksissä olevan juhlan asemaa. Nouruzista lisää sitten, kun se ajankohtaistuu.

Teimme kaverin kanssa pikapäätöksen lähteä juhlan kunniaksi retkelle Teheranin eteläpuolella sijaitsevaan Kašanin kaupunkiin. Aikainen lähtöaamumme osui sopivasti Etelä-Teheranin ensilumen kanssa. Kaupungin pohjoisosissa Alborz-vuorilla ensilumen satoi jo pari viikkoa sitten, mutta meillä sitä ei ollut minun vilukissan onnekseni vielä näkynyt. Lähdimme matkaan puoli seitsemän junalla. Iranissa päähänpistoretkiä on helppo järjestää, sillä maan sisäinen matkustaminen niin maitse kuin ilmoitse on sangen edullinen. Meidän parin tunnin junamatkamme hinnaksi tuli kolmisen euroa, ja siihen sisältyi ensimmäisessä luokassamme sanomalehti ja metka aamiaistarjoilu. Lentoemänniksi sonnustautuneet junaemännät ottivat tehtävänsä hygieniavaatimukset tosissaan: muovihanskat käsissä he latasivat jokaisen tarjottimelle pihtejä käyttäen yksittäispakatut hillot, voit, sämpylät sun muut aamiaisemmeet.

Kašan on aivan eri tavalla kaunis kuin edellisissä kirjoituksissa kuvaamani pakahduttavan uljaat Širaz ja Isfahan. Syvänsinisen fajanssin ja loisteliain peilimosaiikkien sijaan Kašanin moskeijoja koristavat hienovaraisin, kuihtuneiden terälehtien ja haalistuneiden muistojen värisävyin maalatut koristeet, ja sen historiallisten rakennusten seinillä on raffinoituja stukkoreliefejä.

Kaupungin yleisilmettä hallitsevat maanläheiset beigen sävyt, sillä valtaosa vanhankaupungin rakennusten pyöreälinjaisista muureista on tehty savi-olki-seoksesta. Vanhojen moskeijojen, koraanikoulujen ja karavaaniseraljien päähineinä on jännittävänmuotoisia kupoleja: yhdet lattanampia, toiset suipompia, jotkin kartiomaisia. Aina kauniita.

mardi 18 décembre 2007

Kuvia edelliseen viestiin

Khaju-silta Isfahanissa

Kultakaloja katselemassa Baghe Eramin puistossa

Naqše Rostamin kallioon hakatut haudat lahella Širazia

Si o se -silta Ifahanissa, iltavalaistuksessa

Savupiippuminareetti Isfahanissa

Nasinneulaminareetit Isfahanissa

Hotelli Abbasin ravintola

Kohokohtia: tuokioita ja tienoita

Širazista ja Isfahanista olisi niin paljon kerrottavaa, ettei kaikkea kannata edes yrittää esittää tärkeysjärjestyksessä, aikajärjestyksessä, aakkosjärjestyksessä, pituusjärjestyksessä, arvojärjestyksessä, ikäjärjestyksessä, kiireysjärjestyksessä, luonnonjärjestyksessä, nokkimisjärjestyksessä, paremmuusjärjestyksessä tai edes suorassa tai epäsuorassa sanajärjestyksessä.

Siksi haluan laittaa blogiin muutamia kännykällä räpsästyjä kuvia hetkistä ja paikoista ja kertoa mieleeni tulvivista muistonsirpaleista. Teheranin yliopistolla näkemästämme viranomaisten tukahduttamasta opiskelijamielenosoituksesta raportoinee joku muu...

  • Persepolikseen meidät vei suulas autonkuljettaja Morteza, jolla on sukulaisia Suomessakin. Istuimme takapenkillä, minä ja mies joka käyttää kankaisia nenäliinoja, ja kuuntelimme hiljaisen huvittuneina, kun hän kertoi uskollisista vakioasiakkaistaan, kuusikymppisistä rouvashenkilöistä, jotka käyvät vuodesta toiseen tuomassa oman (huomattavan) lisänsä hänen tuloihinsa: englantilainen Bridget, hollantilainen Pamela, saksalainen Katrina. Rouviin aidosti kiintynyttä Mortezaa harmitti, ettei hän ole saanut viisumia Eurooppaan edes näiden ystävättäriensä kutsun avulla.
  • Retkemme aurinkoisimmat ja auvoisimmat tunnit vietimme Isfahanin Si o se -sillan korvassa sijaitsevassa ulkoilmateesalongissa, jossa haetaan keittiöstä peltisellä tarjottimella kannu vienosti kardemummalla maustettua teetä ja juodaan sitä silmät kiinni veden solistessa vieressä.
  • Osuimme Širazin keskustaa hallitsevaan sitadelliin päivän taittuessa illaksi. Beigenväristen muurien sisällä on kaunis puutarha, jossa hämärtyvä ilma täyttyi samanaikaisesti auringonlaskun rukouskutsusta ja appelsiinipuiden tuoksuista. Sen jälkeen ostimme katukeittiöstä iranilaista herkkua, porkkanamehuun upotetut sahramijäätelöpallot. Teki mieli sanoa kauniita asioita.
  • Ajauduimme uteliaisuuttamme katsomaan isfahanilaista luksushotellia Abbasia. Interiööri lienee hienoin koskaan näkemäni. Hetken kismitti, että olimme majoittautuneet kulahtaneeseen motelliin, jonka kylpyhuoneen lattialla oli siellä täällä jonkun muun hiuksia kuin meidän omiamme, mutta viipyiltyämme aikamme aulassa, sisäpihalla ja salongeissa tajusimme, ettemme olisi saaneet aikaan lähteä hotellin ulkopuolelle lainkaan, jos olisimme ottaneet huoneen Abbasista!
  • Bâgh-e Eram, باغ ارم, 'Paratiisin puutarha', on širazilainen kasvitieteellinen puutarha. Puiden, pensaiden ja kukkien keskellä kuljeskeli ruskamatkalla opiskelijoita, jotka katselivat syksyisiä kasveja ja kultakaloja. Kun istuimme penkillä magnoliapuun, appelsiinipuun ja sypressin yhteisessä varjossa, editsemme käveli kaksi nuorukaista, jotka kuuntelivat kännykällä kappaletta Puhu hiljaa rakkaudesta.
  • Osuimme Isfahanissa kahdesti puolivahingossa erikoisen minareetin juurelle. Ensimmäisenä päivänä (juuri kun olimme ymmärtäneet katsoneemme karttaa ylösalaisin, mikä selitti oudot maisemat) löysimme kummalliset näsinneulaminareetit, jotka olivat jo pystyssä rakenteilla olevaa ajatollah Khomeinin uskonnollista keskusta varten. Vain pyörivät ravintolat puuttuivat näistä ihmetyksistä. Toisen kerran suunnistimme pitkällä promenadillamme kohti kaunista hiekanväristä savupiipunoloista minareettia, jonka puolestaan osoittautui safavidiaikaiseksi rakennelmaksi.

dimanche 16 décembre 2007

Kuvia matkalta

Tässä vähän matkakuvia, ja ensimmäinen tunnelmointiteksti alempana. Lisää kuvausta matkan kohokohdista on jo hautumassa, käykää taas katsomassa lähipäivinä!

Persepolis: 12-terälehtisiä lootuskukkia, jotka symboloivat horoskooppeja
Seinään kaiverrettuja setiä Persepoliksessa

Hämmästyttävästi Dalahästiä muistuttava lauhkea hevonen Persepoliksessa


Isfahanin Naqš-e jahan -aukio, نقش جهان



Isfahanin Imaamin moskeija, مسجد امام, edestä yöllä




Isfahanin Imaamin moskeija, مسجد امام, sisältä





Isfahanin Lotfollah-moskeija, مسجد لطف الله, sisältä






Bâgh-e Eram باغ ارم Širazissa







Si o se -silta سی و سه پل Isfahanissa








Siirtymä ajasta itäisyyteen

Blogikirjoituksiin tuli tauko, kun vieraanani oli toista viikkoa rakas ystävä, mies joka käyttää kankaisia nenäliinoja. Kiersimme yhdessä ensin marraskuisevaa Teherania (vaikka oli jo joulukuu) ja sitten kävimme muutaman päivän nautinnollisella matkalla Keski-Iranissa - ylväässä Širazissa ja loisteliaassa Isfahanissa.

Siirtymä Teheranin hälinästä vuosisatoja vanhojen kaupunkien verkkaisempaan tunnelmaan herkisti GranGangan miettimään suuria asioita:

Jonkinlaista käsitystä iäisyydestä ja äärettömyydestä saa,

- kun viettää hetken Širazin basaarissa, joka on vain yksi sadoista Iranin basaareista, joissa on jokaisessa kymmeniä mattokauppoja, joissa on jokaisessa satoja mattoja, joista on jokaisessa tuhansia ja tuhansia solmuja, jollaisia miljoonat sormet ovat solmineet satojen vuosien aikana,

- kun viettää muutaman tunnin kierrellen Persepolista (persiaksi تخت جمشید, takht-e džamšid), jonka rakentaminen alkoi yli viisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja katselee mykistyneenä, miten paljon on jäljellä siitä ihmiskätten mittaamattomasta työstä, josta suuri osa tuhoutui Aleksanteri Suuren sytyttämässä tulipalossa: satoja kiveen käsin nakutettuja ihmishahmoja, satoja basalttiin käsin kaiverrettuja horoskooppimerkkejä kuvaavia lootuskukkia, neliömetreittäin käsin kiillotettua kiviseinää, jäänteet pylväshallista, jonne mahtui aikoinaan 10 000 vierasta,

- kun viettää kokonaisen päivän Isfahanin valtavalla aukiolla, jonka persiankielinen nimi نقش جهان (naqš-e džehân) tarkoittaa osuvasti 'kuva maailmasta', ja laskee kaikki sinisen eri sävyt taivaan tummetessa hailakansinisestä kuulaansiniseksi ja kuulaansinisestä yönsiniseksi kahden pakahduttavan kauniin moskeijan fajanssikoristeisten iwanien ja kupolien yllä.

Lännessä aika on saanut yliotteen ihmisistä ja yhteiskunnista. Iranilla on niin pitkä historia, että täällä ajalla on vähäisempi merkitys. Siirtyessäni itse ajasta itäisyyteen muistan lämmöllä niitä, jotka ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen.

mercredi 28 novembre 2007

En attendant Jeanne d'Arc


Jeanne D'arcin pesula , خشکشویی ژاندارک, mainostaa olevansa "Iranin ensimmäinen, paras ja luotettavin kuivapesula". Se on perustettu eräälle Vallankumous-kadun sivukadulle vuonna 1315 (nythän eletään vuotta 1386) – ja sen kyllä huomaa. Kovinkaan moni asia ei liene muuttunut sitten šaahin aikojen: tiskin takana vasemmalla näkyy valtavia pesukoneita ja ihmeellisiä, ilmeisesti puvuntakkien prässäykseen tarkoitettuja, kuin suoraan tieteiselokuvan lavasteista varastettuja kapistuksia, joissa kulkee metallisia putkia purjekankaisen hupun sisään. Takahuoneesta kuuluu kova suhina, ja höyryraudat tuprauttavat vesihöyryä välillä asiakkaidenkin puolelle. Makeahko pesuaineen tuoksu on pinttynyt kiinni seiniin, puiseen tiskiin ja ilmassa leijuviin muistoihin.

Auto oli sateisena päivänä roiskauttanut kuraista vettä harmaan trenssini päälle, joten olin päättänyt kiikuttaa sen kodin lähellä näkemääni pesulaan. Tiskillä oli vastassa herrasmies, joka ulkonäöstä päätellen oli melkeinpä Jeanne d'Arcin ikätovereita, mutta tomera ja ehtiväinen. Tottunein asiantuntijan ottein hän käänteli takkia tiskillä ja arvioi, millaisen pesun puuvillakankaan tahrat vaatisivat. Asioin hänen kanssaan persiaksi, mutta heti kun tokaisin jotain mukanani kulkeneelle ranskalaiskaverille, jokin herran silmissä tuikahti, ja hän tervehti meitä hieman hapertuneella ranskalla. Vaikka sanat olivat muuten hakusessa, ammattitermit olivat asiantuntijan muistissa päällimmäisenä: "lavage à sec, pressing, repassage...".

Palatessani myöhemmin samana iltapäivänä noutamaan takkia sovittuun aikaan herra Jeanne d'Arc otti minut vähän nolona vastaan. Hän oli unohtunut jännittämään television jalkapallo-ottelua, ja tahriintunut trenssi oli jäänyt lojumaan tiskille. Minua ei haitannut yhtään odotella vielä vähän aikaa, sillä Vallankumous-kadun kirjakaupoissa ja kahviloissa saa kyllä ajan kulumaan. Kävelin tunnelmalliseen Godot-kahvilaan odottelemaan takin puhdistumista banaanipirtelön ja pienen suolapalan kanssa. Yritin lukea vähän kirjaa, mutta niin kuin minulle aina käy kahviloissa, katseeni harhaili alituiseen tarkkailemaan ihmisiä: naapuripöytien pariskuntia, kännyköitä näprääviä yksinäisiä, silmiinpistävän komeaa tarjoilijaa. Tämän Beckett-henkisen kahvilan pöydissä istuu yleensä kirjava joukko opiskelijoita, intellektuelleja, taiteilijoita ja taivaanrannan maalareita. Tuntui jotenkin äärimmäisen parahultaiselta odotella takin puhdistumista vaikka loputtomiin kahvilassa, jonka nimi on Godot!

Kun menin takaisin pesulaan, takkiani oltiin vielä silittämässä, joten apupoika toi minulle teetä. Kuten aina, kaikkien suureksi hämmästykseksi en ottanut sokeria, vaikka poika sitä kovasti tyrkytti. Iranilaiset juovat teensä yleensä sokeripalan läpi kuin Martta-kerholaiset kahvinsa, ja sokerittoman teen juomista ihmetellään kovasti. Pesulaherra pani tämän myös merkille, ja pujahti takahuoneeseen hakemaan jotain. Pian hän tuli tuomaan minulle palasen diabetes-suklaata! Muuta selitystä hän ei ilmeisesti sokerista kieltäytymiselle keksinyt kuin sokeritaudin. En hennonut oikaista, vaan kiitin kohteliaasti.

Tuskin olin mutustellut diabetes-suklaan teen kera, kun trenssini jo tuotiin takahuoneesta Jeanne d'Arc -muovipussissa roikkumaan valmiiden tangolle. Se oli moitteettomasti pesty ja prässätty, ja vyö oli kiinnitetty siististi nuppineulalla henkarin poikkipuuhun. Tilauslappuun oli kirjoitettu: "Samsam (ranskalainen herra)". Tästä eteenpäin minut varmasti tunnetaan kantapesulassani ranskalaisena diabeetikkona.

mardi 27 novembre 2007

Ilouutinen مژده

Dorna-burgereita saa myös kerma- tai hasselpähkinätäytteellä!

terv. GranGanga

P.S. Vadelma ja appelsiini on kyllä parhaat maut.

P.P.S. Melkein vähän hävettää, että raportoin kerniliinoista ja Dorna-burgereista, kun varmaan aikuismaisempaa olisi kertoa kulttuurista ja politiikasta. Mutta ne on niin hyviä!!! No, ehkä ensi viikon lopun matka Shiraziin ja Isfahaniin rakkaan ystävän seurassa innoittaa vähän asiallisempiinkin kertomuksiin. Ja sitä ennen yritän vielä ehtiä kertoa hauskasta käynnistäni tunnelmalliseen pesulaan.

dimanche 25 novembre 2007

Kolme lintuaiheista runoa

On ehkä ennenaikaista laajentaa käännöstoimintani tässä vaiheessa myös farsin kieleen, mutta kaiken uhallakin suomennan blogiin pari runoa, kun olen vihdoin päässyt käsiksi iranilaiseen kirjallisuuteen (luin viime viikolla ensimmäisen novellin!)

دلم گرفته است
دلم گرفته است

به ایوان می روم وانگشتانم را
برپوست کشیدۀ شب می کشم
چراغ های رابطه تاریکند
چراغ های رابطه تاریکند

کسی مرا به آفتاب
معرفی نخواهد کرد
کسی مرا به میهمانی کنجشک ها نخواهد برد

پرواز را به خاطر بسپار
پرنده مردنی ست

sydämestä ottaa
sydämestä ottaa

menen sisäpihalle ja raavin
sormilla yön kireää pintaa
kanssakäymisen valot ovat sammuneet
kanssakäymisen valot ovat sammuneet

kukaan ei esittele
minua päivänvalolle
kukaan ei vie minua varpusten vieraaksi

muista lento,
lintu on kuolevainen

(Forugh Farrokhzâd فروغ فرخزاد)


پرنده ها
به تماشای باد ها رفتند

شکوفه ها
به تماشای آب های سفید

زمین عریان مانده است و
باغ های گمان

ویاد مهر تو
ای مهربان تر از خورشید

linnut
lähtivät katsomaan tuulia

nuput
katsomaan valkeita vesiä

jäljellä on paljas maa ja
luulon taimitarhat

ja muisto sulostasi
oi aurinkoakin suloisempi

(M. Âzâd م. آزاد)



پرنده گفت: «چه بویی, چه آفتابی, آه
بهار آمده است
ومن به جست وجوی جفت خویش خواهم رفت»

پرنده از لب ایوان
پرید, مثل پیامی پرید ورفت
پرنده کوچک بود
پرنده فکر نمی کرد
پرنده روزنامه نمی خواند
پرنده قرض نداشت
پرنده آدم ها را نمی شناخت
پرنده روی هوا
وبر فراز چراغ های خطر
در ارتفاع بی خبری می پرید
ولحظه های آبی را
دیوانه وار تجربه می کرد
پرنده, آه, فقط یک پرنده بود

Lintu sanoi: "Tuoksuupa hyvältä! Paistaapa aurinko kauniisti! Ah,
kevät on tullut!
Lähdenpä etsimään itselleni puolison."

Lintu lähti sisäpihalta
lentoon, se lennähti pois kuin viesti
Se oli pieni lintu
Ei se ajatellut
Ei se lukenut sanomalehtiä
Ei sillä ollut velkaa
Ei se tuntenut ihmisiä
Se lensi ilman pinnalla
ja päin punaisia valoja
tiedottomuuden korkeudella
Se eli hullun lailla
sinisiä hetkiä
Ah, lintu vain oli lintu

( Forugh Farrokhzâd)

mercredi 21 novembre 2007

Sade

Jo muutaman päivän ajan Teheranin taivaalta valo oli siilautunut ilmansaasteiden läpi kauniin seepiansävyisenä, ja kaikki näytti niin syksyiseltä, että eilen taivas ei enää jaksanut pidätellä sadetta. Puut ovat jo jonkin aikaa itkeneet lehtiä jalkakäytäville, joten sadesää kai kuului asiaan. En ollut tunnistaa tuttuja katuja, kun pinnat olivat märkinä uudenvärisiä. Kaikki näytti jotenkin syvemmältä, kun kastunut asfaltti heijasti kaupungin valoja. Tästä taisi hämääntyä sekin rouva mustassa tšadorissaan, jonka varomaton harha-askel holahtikin tienvarsikanaaliin. Hän pääsi omin avuin ylös, mutta mahtoi harmittaa!

Muut teheranilaiset olivat sateesta lähinnä riemuissaan. Se on täällä aika harvoin nähty ja tervetullut vieras, ja monet yliopistonuoretkin tuntuivat varta vasten ostavan katumyymälöistä välipaloja (minipizzoja, vihannestäytteisiä filotaikinakolmioita, pirâški-lihapiirakoita tai lämmintä maissia maustekastikkeessa), joita söivät tohkeissaan markiisin alta litinää katsellen.

Minä puikkelehdin asioilla Vallankumous-aukiolla Hufvudstadsbladetin hopeanvärisen kylpyankkasateenvarjoni alla, ja olin kuin kotonani.

Illalla kuuntelin hiljaa Charles Aznavourin chansoneja ja silmälin aavistuksen melankolisena ikkunasta. Tuli mieleen ystävän täti, joka kertoi katselleensa talvi-iltana valottomalle pihalle: "Siinä myö oltiin kaks pimeetä vastakkain." Laittamattomasti sanottu.

Tänään iltapäivällä kieli-instituutille tullessani huomasin, että Teheranin pohjoispuolella nousevien vuorten rinteet olivat valkoisenaan lumesta!

Culinaria iranica 2 (?): Dorna ja kerni




Olen ihastunut.

Mielitiettyni on nimeltään Dorna ja painaa 40 grammaa.

Jo aivan ensimmäisinä päivinäni Iranissa, ramadanin aikaan, kävin hätäisesti kaupassa hakemassa evästä ennen persiantuntia, ja käteeni osui sipsipussin ja hapankirsikkamehutetran lisäksi Dorna Burger (vadelmanmakuinen). Se oli rakkautta ensipuraisulla. Dorna Burgerissa on kaksi pientä pyöreää pannukakkua, joiden välissä on vadelma- tai appelsiinihilloa (en osaa päättää, kumpi on parempaa). Ensi-ihastuksen jälkeen etsin Dornaa vaikka kuinka monesta supermarketista, mutta helpommin sanottu kuin tehty! Tätä herkkua ei saa ihan joka kaupasta, ja usein pakkauksia on jäljellä vain muutama. Ostan ne yleensä kaikki. Olen huvittanut useaa kauppiasta iloisella hihkaisullani, kun olen huomannut hyllyllä Dorna Burgereita, parhaassa tapauksessa sekä vadelma- että appelsiinitäytteellä. Yleensä niitä kai himoitsevat minua reilusti kaksikymmentä vuotta nuoremmat asiakkaat.

Laitoimme tässä ensimmäistä kertaa kämppäkaverini V:n kanssa "illallista". Keittiössä ei ole hellaa eikä uunia, joten ateriamme oli simppelinpuoleinen: rullia lavaš-leivästä, suolaisesta valkoisesta juustosta ja hapankirsikkahillosta, salaattia ja teetä. Jälkiruoaksi granaattiomenaa ja jogurttia (Dorna Burgerit piti säästää loppukevennykseksi, mutta söin ne molemmat jo pitkälti ennen kuin kaverini tuli edes kotiin.)

Otin lemmitystäni kuvan varta vasten uudella kerniliinalla, jonka V oli valinnut ruokahuoneen pöydälle. Koska kaupassa oli vain aika järkkyjä kuoseja, V otti kaikista järkyimmän, ja osui mielestäni napakymppiin. Nyt sisustukseen kuuluu šokeraavan pinkin julisteen ja persialaisten mattojen lisäksi kerniliina, johon on kuvattu puron äärellä teutaroivia bambeja, sorsia, fasaaneja, pupuja. Kokonaisuus on onnistunut.




Ne punajuuret


Tässä on tarjolla sitä hyvää punajuurivälipalaa, josta aiemmin puhuin... Keitettyä punajuurta lämmitetään myyntikärryn kattilassa ja syödään isoina makeina palasina!


dimanche 18 novembre 2007

Kuvista

Kuvani herättivät muutaman kysymyksen.

  • Profiilikuvaksi valitsemani otos on peräisin Tadžrišin basaarin vihannestorilta. Se on todella mielenkiintoinen paikka. Köyhän Etelä-Teheranin rautatieasemalta lähtevä Vali-e Asr -katu päättyy 20 kilometria pohjoisemmassa Tadžrišin aukion hulppeille alueille. Kun aukiolle saapuu, vasemmalla puolella kukkulalla kajastaa Tandisin pramea ostoskeskus, jossa trendikkäät pörröpäiset nuoret katselevat julmetun kalliita merkkitavaroita; aukion oikealla puolella puolestaan on sisäänkäynti basaarialueelle, joka on aivan eri maailmasta vihanneskojuineen ja perinteisine mutkittelevine kujineen. Sievässä rivissä ostajiaan odottelevista vihanneksista näppäsin kuvan, kun olimme matkalla persiantunnin jälkeen ostamaan katumyyjiltä pikkunälkään punajuuri- ja papusnackiä (niistäkin on tulossa kuva).
  • Moskeijoissa eivät miehet ja naiset toki täälläkään rukoile yhdessä. Näppäämässäni kuvassa ollaan moskeija-alueen yhteisissä tiloissa, jossa voi kyllä rukoillakin mutta jossa pyhiinvaeltajat lähinnä ... no, kai sitten vaeltavat pyhiin, kun etenevät kohti varsinaista imaami Rezan mausoleumihuonetta. Siellä ovat kaikki yhdessä, kunnes tiet eroavat, kun lähestytään itse pyhintä paikkaa, jossa on tietysti oma puoli naisille ja miehille. Pyhätön vartijoilla on käsissään pölyhuiskat, joilla he näpäyttävät olkapäälle niitä, jotka ovat vahingossa ajautumassa väärälle puolelle.
  • Kuvaaminen ei ollut sallittua pyhätössä etenkään sisätiloissa. Minun kamerani on niin huomaamaton, että otin muutaman kuvan puolisalaa. Näin muutamat muutkin toimivat. Eikä siinä taida täkäläistenkään mielestä silloin mitään pahaa olla, kun ei käytä kuvia mihinkään kyseenalaiseen tarkoitukseen. Iranissa saa joka tapauksessa olla varovainen kameran kanssa, kun melkein paikka kuin paikka voidaan tulkita jotenkin niin arkaluontoiseksi, ettei sen kuvaamisesta tykätä.

Moskeijoissa

Teheranin kuulumisia

Olen kuvaillut kirjoituksissani jonkin verran, miltä Teheran näyttää. Tänään havahduin ajattelemaan, että uudet paikat rikastavat elämää paljon muillakin aistielämyksillä. Miltä Teheran kuulostaa?

Ensin tuntuu siltä, että äänimaailmaa hallitsee vain ja ainoastaan liikenteen lähes katkeamaton jyly. Pauhu kuuluu tosiaan lähes kaikkialle Teheranissa paitsi perjantaisin, jolloin siellä täällä päämoskeijojen läheisyydessä katkaistaan liikenne päivärukousten ajaksi (näin esimerkiksi nykyisen asuinpaikkani vieressä kulkeva pätkä Vallankumous-katua, koska Teheranin yliopiston perjantaisaarnan yhteydessä syntyy usein pieniä mielenosoituksia), mutta ei sekään ole mitään tasapaksua meteliä vaan täynnä merkityksiä olevaa kommunikatiivista äänimattoa. Jalankulkija oppii äkkiä kuulemaan, miten yksittäinen ääni joskus alkaa lähestyä paljon nopeammalla vauhdilla kuin tasaisesti mateleva autojono kadulla. Silloin on syytä vilkaista taakseen ja siirtyä kävelemään seinän vieressä, ettei jää jalkakäytävällä hurjastelevan mopon alle. Etenkin ruuhka-aikoina motskaritaksit, pizzalähetit tai muuten vain kahdella pyörällä kulkevat koukkaavat ainakin osan matkasta aina jalankulkijoiden sekaan. Se on ihan normaalia, koska myöskään liikennevalot eivät koske moottoripyöriä.

Moottorien jyminää rytmittää autonkuljettajien keskinäinen tuuttausviestintä. Kun autoja on niin paljon kuin Teheranissa on, sujuvuus on kiinni siitä, että ajajat osaavat tehdä nopeita päätöksiä ajojärjestyksestä ja ryhmittymisistä. Äänimerkki voi tarkoittaa monta eri asiaa: "huomaathan, että olen tässä", "älä tule vielä", "mene sinä ensin", "mitä oikein yrität?", "onpa hyvännäköinen tyttö" tai sitten (aika usein) jotain sellaista, mitä häveliäs GranGanga ei tohdi kirjoittaa Iranoiaan. Tavallisia tööttäyksiä kuulee tietenkin paljon, mutta varsinkin busseihin ja nuorten hurjapäiden autoihin on usein asennettu jos jonkinlaista lisähärpätintä, joka päästää vinkeitä vislauksia, melodianpätkiä ja ulvahduksia. Sellaiset ehkä onnistuvat herättämään edellä matelevissa kuljettajissa vähän enemmän kunnioitusta, mutta ainakin ne saavat aina viereen osuneen jalankulkijan korvat toviksi soimaan.

Liikenteen äänimaton allle on lakaistu muitakin sävyjä, jotka erottaa heti kun vähän höristää korviaan. Sivukaduilla kulkee kärrymyyjiä, jotka huutelevat talojen kohdalla, mitä heillä on tarjolla (luutia, rättejä, astioita...), ja liikkeiden edustalla on myös usein sisäänheittäjiä, jotka mainostavat tuotteita. He ovat rutinoituneet aina papattamaan mainoslauseita omalla persoonallisella nuotillaan. Lisäksi kaupan eteen on usein ripustettu häkkilintu, joka jaksaa sekin visertää äänensä kuuluville. Luonnon ääntä kaupunkivilinän keskelle tuovat myös Iranille tyypilliset ja etenkin Teheranin kaupunkikuvaan olennaisena osana kuuluvat tienvarsikanavat (جوب, džub), joita on lähes kaikkialla, mutta ainakin pohjois-etelä-suunnassa kulkevien katujen reunoilla. Vuorilta tuleva vesi solisee niissä yllättävän eloisasti. Päätyessään Etelä-Teheranin köyhille asuinalueille virran mukana kulkee jo aika paljon roskaakin.

Voisi kuvitella, että erottamaton osa täkäläistä äänimaisemaa olisi viisi kertaa päivässä parahtava rukouskutsu, adhan. Minusta kuitenkin tuntuu, että Iranissa minareetit ovat mykempiä kuin sunnimaissa, ja etenkin Teheranissa tuntuu kuin kissa olisi vienyt muezzinin kielen, hyi sitä. Vasta hiljaisempina päivinä havahtuu kuulemaan melko vaimeana kaikuvan käskyn kiirehtiä rukoukseen ja pelastukseen: hayya 'ala al-salaa, hayya 'ala al-falah! Minä olen jäänyt oikein kaipaamaan arabimaiden kuuluvampia rukouskutsuja, jotka rytmittävät mukavasti päivän menoja.

Öisin äänimaailma on täynnä yllätyksiä, ääniä, jotka päivällä jäävät ajoneuvojen röyhkeän melun varjoon. Entisessä asuinpaikassani rauhallisella umpikujalla lähellä Palestiina-katua kävi kerran pari viikossa keskiyön aikoihin kiertelevä hanuristi, joka soitti aina samaa haikeaa valssia. Kujan asukkaat aukoivat ikkunoitaan - eivät suinkaan sättiäkseen kotirauhaa häiritsevää musikanttia vaan heittääkseen tälle rahaa kiitoksena iltojen sulostuttamisesta. Kun haitarinsoittaja jatkoi matkaansa, areenan valtasivat yleensä moukuvat kujakissat (se pikimusta, se laikukas, se jonka korva lerpatti, se pieni pelokas ja se pyylevä joka yritti aina häntä pystyssä tulla sisälle). Tämänhetkisessä asuinpaikassani Vallankumous-aukion ja yliopiston vieressä käy öisin suhina. Keltaliiviset työntekijät lakaisevat katuja kolmelta yöllä!

mercredi 14 novembre 2007

Lisää kuvia

Vielä Torbat-e Džâmissa: Ahmad Džâmin moskeijan iwanin hienoa kalligrafiaa:
Torbat-e Džâmissa näkyi paljon tällaisia jännittäviä (ehkä vähän keskiaasialaistyylisiä?) harsokankaisia turbaaneja:

Pyhätön sisätiloissa diskreetisti otettu kuva pyhiinvaeltajista. Kaikilla naisilla on yllään tšador, ja kengät otetaan tietenkin pois. Ne voi jättää lokerikkoon, tai niitä voi kantaa pussissa mukanaan.


Pyhätön sisätilojen peilimosaiikkia:



Imaami Rezan pyhättöä:




mardi 13 novembre 2007

Kuvia

Ahmad Džâmin moskeijan iwan:

Torbat-e Džâmissa Ahmad Džâmin moskeijan väsähtänyt vartija:

GranGangan ja R:n "hääkuva" Mašhadista:


Tässä R. Imaami Rezan pyhättökompleksin pihalla:






Tässä R. hienossa junavaunussamme matkan alkaessa Teheranin rautatieasemalta:




lundi 12 novembre 2007

Culinaria iranica 1: dizi

Sattuipa sopivasti, että eräskin abla kysyi kommentissaan, olenko syönyt erästä mielenkiintoista azeriruokaa nimeltään dizi (دیزی, nimi tulee savisesta valmistusastiasta). Olenpa toki! Sitä saa joistakin ravintoloista Teheranissakin, mutta tunnetumpaa se on azeriseuduilla. Mašhadin diziä oli kehuttu meille jo etukäteen, joten sitäpä lähdimme Torbat-e Jâmin -retken jälkeen metsästämään. Sopiva paikka löytyi vuorenjuurella sijaitsevan Kuhsangin (کوهسنگی) puiston illan viileydestä.

Dizi ei ole mitään pikaruokaa: ensinnäkin sen valmistukseen kuuluu pitkä muhitteluaika savisessa tynnyrinmuotoisessa kipossa, ja toiseksi sitä syödäkseen pitää nähdä vaivaa. Onhan noita vaivalloisia ruokia maailmassa: osterit pitää availla, etanat pitää kaivella kotiloista, ja suomalaisten rapujen syöminenhän vasta onkin snapsien lomassa aikamoista sättäämistä. Dizin syöminen on yhtä urheilullista mutta palkitsevampaa.

Savipytty tuodaan pöytään leivän, sipulin, metallisen kulhon ja hupaisan (metallisen tai puisen) männän kanssa, jota ensikertalainen voisi luulla nukkekodin karhupumpuksi. Astiassa höyryää pitkään hautunut liemi, jossa on kypsynyt perunaa, porkkanaa, sipulia, kikherneitä, tomaattia, lampaanlihaa ja läskiä. Ensin siitä kaadetaan kulhoon pelkkää lientä, jota särvitään kastamalla siihen leipäpaloja. Loppu liemi imeytetään leipään, ja päälle kaadetaan sattumat. Sitten tartutaan lihanuijaan (گوشتکوب, guštkub) ja kääritään hihat ylös, koska vuorossa on möyhennysvaihe. Rivakoin kädenliikkein liha ja juurekset muusataan muhjuksi, joka ei välttämättä ole kauneimmasta päästä ruokia, mutta sitäkin herkullisempaa ja hyvin täyttävää. Kun seuraavan kerran nautin dizi-aterian, täytyypä muistaa ottaa kuvia eri työvaiheista!

Qâbel nadâre!

Nyt on tullut GranGangalle luvattoman pitkä tauko blogin päivittämisessä! Olen pahoillani, ja yritän jatkossa ehtiä työkiireiltäni kirjoittamaan useammin. Hiljaisuus kostautuu minulle myös siten, etten tiedä, mistä aloittaisin, kun kerrottavaa olisi niin paljon: Mašhadin matkasta olisi vielä kerrottavaa, mutta olen ehtinyt käydä myös hautajaisissa, armenialaisella klubilla Agatha Christie -tyylisellä illallisella, virastossa hoitamassa viisumiasioita, kaverien kanssa illanvietoissa... Sosiaalinen elämä Iranissa voi olla tuskastuttavan eloisaa varsinkin kun samalla pitäisi tehdä paljon töitä!

Palataan nyt kuitenkin vielä Mašhadiin. Heti toisena retkipäivänä päätimme väliaikaisen nuorikkoni kanssa käydä Torbat-e Džâmin (تربت جام) kylässä parin tunnin leppoisan bussimatkan päässä Mašhadista. Miten viehättävä paikka! Astuimme ulos linja-autosta paikkaan, jossa ei selvästikään järin usein ulkomaalaisia kävele, joten saimme osaksemme sekä uteliaisuutta että iranilaisittainkin ylitsevuotavaa kohteliaisuutta. Iranissa pitää tottua siihen, että ta'ârof (تعارف) eli paikallinen etiketti on läsnä kaikkialla. Kaikkia teititellään. Jos ihailee jotain tuttavan tavaraa, hän on heti tarjoamassa sitä lahjaksi. Ja aina kun kysyy minkä tahansa tuotteen tai palvelun hintaa, saa ensin vastaukseksi "قابل نداره" (qâbel nadâre) eli 'se ei ole teidän arvoisenne'.

Teheranissa asiakkaalle tämä vastaus annetaan laiskanpulskeasti samalla kun toinen käsi jo hamuaa rahoja, mutta täällä Itä-Iranissa oli aivan toisenlainen meininki. Jouduimme joka paikassa vakuuttamaan moneen kertaan, että خواهش ميكنم (khâheš mikonam, 'je vous en prie'), haluamme ihan oikeasti maksaa ja että tavara on kyllä meidän arvoisemme. Kaiken huippu oli leivoskauppa, josta halusimme laatikollisen lajitelman kerrassaan ihania leivonnaisia (sydänpipareita, pähkinärouhenyyttejä, hillosilmäpikkuleipiä, voitaikinaviuhkoja... melkein yhtä hyviä kuin mummujeni tekemät, ja se on paljon sanottu se!). Kassalle tuli paikan omistaja ilmoittamaan, että tältä pariskunnalta ei sitten rahaa oteta. Teheranin tyyliin tottuneina yritimme ensin vain vähän toppuutella miestä, mutta huomasimme pian, että hän oli tosissaan. Muutaman minuutin vakuuttelunkaan jälkeen hän ei suostunut ottamaan rahoja vaan vannoi, että pahoittaa mielensä ikihyviksi, jos tuputamme hänelle rahaa. Niin siinä kävi, että Iran voitti Suomen 6–0, ja kaksi hämillään olevaa ristiinrastiinretkeläistä lähti kaupasta maksamatta kädessään rasiallinen paikallisia herkkuja.

Ilmaiset jälkkärit napostelimme lopulta šeikki Ahmad Džamin mausoleumimoskeijan edustalla. Sokeripommista saimme tuhdisti energiaa kiertämään kuvassa näkyvää uneliasta ja leppeän kaunista rakennusta, joka on saanut nimensä 1100-luvulla vaikuttaneelta sunnirunoilijalta, jonka hauta on moskeijapihalla pistaasipuun varjossa. Korkealle kohoava iwan sinisine fajanssikoristeluineen on vaikuttava näky keskellä syrjäseudun pölyisiä kujia ja matalia koulurakennuksia. Moskeijoissa sukkasillaan vaeltelussa on oltava jotain tervehdyttäviä vaikutuksia: kiertelystä väsähtäneet jalkapohjat tykkäävät, kun niitä hellii milloin pehmeä rukousmatto, milloin viileä marmori sisällä rukousalueen ulkopuolella, milloin auringossa lämmennyt pihakiveys.

samedi 3 novembre 2007

Kommenttikommentti

Kiitos paljon rohkaisevista kommenteista ja yksityisviesteistä! On kiva kuulla, että poukkoilevat juttuni jaksavat kiinnostaa. Vastaan tässä Handanin kommenttiin.

Olen seurannut blogiasi jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt uskaltauduin
kommentoimaan. Muistaakseni päädyin tänne Laurin blogin kautta. Linkitin myös
omasta blogistani blogiisi. :)

Kiitoksia! Minäkin olen jo aiemmin piipahtanut sivuillasi, kun Turkki on aina GranGangan sydäntä lähellä.

Iran kuulostaa mielenkiintoiselta varsinkin sinun kuvailemanasi. Kirjoitat
valtavan hyvin ja erityisesti yhteiskuntakuvauksesi kutkuttaa minua sosiologian
opiskelijana.

En voi ottaa kunniaa Iranin kutkuttavuudesta itselleni. Täällä riittää kaikenlaista mielenkiintoista seurailtavaa niin paljon, että tällainen vähäisemmilläkin kirjoituslahjoilla evästetty elämäntapaturisti intoutuu tavallista lyyrisempiin ponnisteluihin.

Miten siellä muuten on rautatieverkosto kehittynyt? Entäs hintataso
busseihin verrattuna?

Junia kulkee Irania ristiin rastiin, mutta maansisäinen julkinen liikenne on muutenkin varsin toimivaa. Paikasta toiseen pääsee junien lisäksi kätevästi myös eritasoisilla linja-autoilla ja lentokoneilla. Ja kaikki on halpaa.

Ja sitten vielä yksi asia: Tiedätkö, pärjääkö Iranissa turkin kielellä?
Olen kuullut, että pärjäisi.

En uskaltaisi luottaa pelkkään Turkin-turkkiin Iranissa matkustellessa. Puhun itse aika sujuvaa vaikkakin ruostunutta turkkia, enkä kyllä tahdo aina saada Iranin-turkkilaisten eli turkmeenia tai azeria puhuvan suuren vähemmistön puheesta ihan kauheasti selvää. Kyllä turkilla hinnat, aikataulut ja kuulumiset juuri ja juuri selvittää, mutta paikallisten puhe on niin farsivoittoista, että sen edemmäksi mitään luontevaa keskustelua ei kyllä saa. Mutta ei se mitään, tänne kannattaa tulla silti! Iranilaisten kanssa tulee kyllä toimeen :-)

İstediğiniz zaman Tahran'a hoş geldiniz!

GranGanga

Mašhadin jatkokertomus - Osa 2

Heräsimme sangen varhain aamulla matkatovereidemme vihjailevaan kolisteluun. Syötyämme aamiaiset Tahere-rouva jäi junasta Omar Khayyamin synnyinkaupungissa Neišaburissa. Sen jälkeen juna kulki vielä tunnin verran kaikissa beigen sävyissä levittäytyvää kuumaisemaa ennen kuin saavuimme määränpäähämme Mašhadiin.

Mielessä kävi, millainen kyläpahanen lähellä Turkme- ja Afganistanin (joo, tiedän, käytin samaa vitsiä jo edellisessä postauksessa, mutta kun se jaksaa huvittaa minua...) rajaa sijaitseva Mašhad olisi, ellei siellä sattuisi olemaan šiialaisten kahdeksannen imaamin, salamurhahankkeen uhriksi joutuneen Rezan mausoleumia. Kaupungin nimikin tarkoittaa 'marttyyriuden (شهادت, šahâdat) paikkaa'. Nyt se on Iranin merkittävin pyhiinvaelluskohde. Pelkästään Teheranista 15 päivittäistä junaa syytävät sinne hurskaita vierailijoita - ja satunnaisesti pari mukaan eksynyttä skandinaavia.

Ensimmäinen vaikutelma kaupungista: vireä. Uskonnollisen turismin aiheuttamat massat haluavat ostaa läheltä pyhättöä tuliaisia: tuhteja tuoksuvesiä, sahramilla maustettua kandisokeria, sohan-karamellia (سوهان), gaz-nougat'ta (گز), kuivattuja kikherneitä, kullanvaaleita rusinoita, leivoksia ja kitschahtavia uskonnollisia matkamuistoja, joista ei länsimaalainen osaa päättää, yhdistäisikö niiden tyylin itäeurooppalaiseen yökerhoon vai ikonostaasiin. Eräs kukoistava business on digikuvaus: matkalaiset kuvauttavat itsensä verhon edessä, ja kuva upotetaan taustaan, jossa komeilee tietenkin imaamin mausoleumi dramaattista yötaivasta vasten. Niinpä GranGanga ja R. teettivät myös hääkuvansa tällä menetelmällä - se julkaistaan Iranoiassa mitä pikimmiten muiden Mašhadin kuvien myötä.

Siemailimme kaupungin vilinää koko aamupäivän ja söimme lounasta pienessä snack-puljussa todettuamme, että valtaosa Lonely Planetin suosittelemista paikoista oli joko remontissa tai hävinnyt tyystin. Iltapäivällä kirjauduimme sisään hotelli Khayyamiin, jossa respan tyttö ei ollut ottaa uskoakseen, että farsin kieli voisi kiinnostaa kahta länsimaalaista. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen, ja saimme henkilökunnalta hyviä neuvoja.

Illalla kiertelimme ensin Emam-e Reza -basaarissa. Farsinopettajani oli kertonut, että Mašhadin suosituin tuliainen on نخودچی و کشمش, nokhudtši o kešmeš eli kuivatut kikherneet ja rusinat. Muiden viemisten muassa ostin tietenkin niitä vietäväksi farsinryhmällemme. Illallisen söimme Qods-ravintolassa, jonka sisustus oli niin peilivoittoista, että olo oli kuin diskopallon sisässä. Paluumatkalla hotellille otimme vielä jätskipuodista mukaan paikallisen jälkkärin, johon kuuluu makeaa ma'džunia (معجون, pähkinärouhetta), vielä makeampaa jäätelöä, puolikas banaani ja maitoa. Lämpötila ei ollut otollisin näin kylmälle herkulle, mutta hyvää se oli.

Mašhadin jatkokertomuksen seuraavat osat tulevat Iranoiaan muutaman päivän kuluttua.

jeudi 1 novembre 2007

Olipa kerran naimisissa

Terveisia Mašhadista. Lahdimme siis R:n kanssa opintomatkalle Ita-Iraniin lahelle Afga- ja Turkmenistanin rajaa. Koska emme olleet varanneet lippuja etukateen, jouduimme odottelemaan Teheranin komealla rautatieasemalla runsaat kolme tuntia, mutta saimme kuin saimmekin lopulta liput kouraan kohtuullista korvausta vastaan. On aika jannaa, etta maassa, jossa linja-autoissa on erillinen osasto naisille, makuuvaunuja ei jaotella sukupuolen mukaan. Paatimme kuitenkin esiintya avioparina valttyaksemme mahdolliselta paheksunnalta. (Edellisen postauksen cliffhangerin jannitys purkautui siis tassa!) Itse seremonia oli varsin koruton: R vain siirsi yhden sormuksen vasempaan nimettomaan... (Miten te kaikki lukijat niin ihmettelittekin GranGangan saapumista avioliiton satamaan? Oletteko todella sita mielta, etten ole naimisiinmenevaa tyyppia? ;-))

Neljan hengen makuuhytti oli oikein mukava. Tarjottimilla odotti juotavaa, naposteltavaa ja sanomalehti, ja littealta naytolta esitettiin elokuvia. Matkakumppaneiksemme saimme kaksi oikein ystavallista leskirouvaa Fatemen ja Taheren. Fateme-rouva oli pyhiinvaellusmatkalla Mašhadiin imaami Rezan mausoleumiin, ja Tahere-rouva oli lahtenyt Teheranista sukuloimaan Neišaburiin. Heti kun matkan hintaan sisaltyvat ateriat (kelvollista kanaa ja risiia) jaettiin vaunuun, Fateme-rouva tarjoili meille kaikille itse tekemaansa perunasalaattia.

Illallisen jalkeen ehdimme vain hetken vastailla rouvien uteluihin ja katsella elokuvatarjontaa (jota omalla tavallaan varitti karpanen, joka hammastyttavalla tavalla onnistui aina istahtamaan ruudulla nakyvan henkilon otsalle - en tajua, miten se hoksasi), kun viiksekas vaunuisanta tuli jakamaan lakanat. Miten sopoa: rouvat saivat punakukalliset ja mina sinikukalliset petivaatteet!

Junavaunussa nukkumaan valmistautuminen onkin Iranin islamilaisessa tasavallassa kiintoisa kokemus. Ensin kiisteltiin pitka tovi siita, ketka menisivat yla- ja ketka alapedille. Kukaan ei tohtinut tunnustaa menevansa mieluummin jompaankumpaan, ettei vain olisi aiheuttanut muille mielipahaa. Iranilainen tapakohteliaisuus eli ta'ârof (تعارف) voi pitkapiimaisyydessaan olla joskus sangen raskassoutuista. Kavuttuamme lopulta ylapedeille alkoi akrobaattinen vaatteidenvaihto-operaatio ahtaassa tilassa ja lakanan alla. Tassa vaiheessa naiset kylla ottivat jo huivit vapautuneesti pois, silla oplimme ikaan kuin perhepiirissa.

Nukahdimme tuudittavaan tarinaan (huom. skandit...) junan halkoessa Pohjois-Iranin lakeaa pimeytta, pimeaa lakeutta.

***

P.S. Viime kerralla rayhasin siita, etta Wikipedia oli sekoittanut šintolaisuuden ja šiialaisuuden. Lanseerasin kasitteen šiatsumuslimi, ja nyt keksin sille jatkoa: mullahmossosukupolvi. Hienoja sanavaannoksia, kun vain keksisi, missa niita kayttaisi!

dimanche 28 octobre 2007

Mainoskatko

GranGanga kiittaa liikuttuneena kaikkia lukijoita saamastaan huomiosta! Kommentteja on tullut paljon, ja Iranoia-blogi on mainittu jopa Kasassa. Kehraisin, jos osaisin.

Kuten skandittomuudesta voitte arvata, en ole oman koneeni aarella. Lahdimme R:n kanssa kaymaan lyhyella varoitusajalla Mašhadissa lahella Turkmenistanin rajaa, ja kokotan taalla paikallisessa nettikahvilassa.

Herregud, nyt vasta luin tuota linkkaamaani Wikipedia-sivua: siella puhutaan šintolaisista, kun pitaisi puhua šiialaisista!!! Mutta toisaalta –keksin minakin tassa eraana paivana vahingossa kasitteen "šiatsumuslimi". En vain viela tieda, mita se tarkoittaa. Eikos šiatsu ole jotain sellaista energiasivelyhierontaa? Ehka šiatsumuslimi voisi sitten olla fundamentalistin vastakohta.

No, jahka paasen Teheraniin, paasen iskemaan tarinaa yhdesta sun toisesta sattumuksesta. Saatte ainakin kuulla, miten GranGanga paatyi naimisiin.

Siihen asti kuulemiin!
terv. Teheranisti Mašhadissa

jeudi 25 octobre 2007

Kolmen koplat


Olin eilen konsertissa kuuntelemassa klassista iranilaista musiikkia Yazdista. Musiikki oli hienoa (jännittäviä rytmejä daf-rummulla, ney-huilun huokoista vaikerrusta, kielisoitinten helinää ja riitasoinnuissa viipyilevää laulua), mutta pitkät esitelmät Yazdin kulttuuriperinnöstä tekivät illasta raskassoutuisen.

GranGanga ei tietenkään malttanut keskittyä vain olennaiseen vaan seuraili uteliaana kaikkia ekstrakurrikulaarisia tapahtumia. Lähi-idän kovalla kädellä johdetuissa maissa on aina niin mielenkiintoista juuri se, että kaikissa sanoissa ja teoissa on aina monta kerrosta ja ulottuvuutta. Hallanpurema suomalaiskääntäjä on jatkuvan visuaalis-semanttisen pommituksen kohteena, kun kaikki ympärillä oleva kantaakin yhtäkkiä merkityksiä – kun huulipuna on politiikkaa, kun musiikki on uskontoa, kun katseet ovat kumouksellisuutta, kun kättely on mielenosoitus, kun sanat ovat tulitikkuja, kun kismittävät asiat siirtyvät hampaankoloista rivien väleihin ja rivien väleistä hampaankoloihin.

Olimme sopineet kavereiden kanssa treffit Vahdat-konserttitalon edustalle kahdeksaksi. Yhdeltä tytöltä tuli peruutustekstari: hän oli lähtenyt liikenteeseen liian lyhyessä ja tyköistuvassa vaatteessa, ja niinhän siinä kävi, että Vanak-aukiolla hän oli jäänyt siveyspoliisin haaviin ja joutui viettämään loppuillan asiaa viranomaisten kanssa selvitellen. Konserttitalonkin sisäänkäynnillä oltiin tarkkoina: eräs toinen seurueemme nuori teheranitar oli hänkin jäädä lehdelle soittelemaan, kun tomera täti ei pitänyt ollenkaan hänen nirunarusandaaleistaan ja lakatuista varpaankynsistään (miten Dingo lauloikaan: "Lakatut varpaankynnee-eet, on kujanjuoksuni loputon..."). Onneksi yksi neuvokas tyttö piti aina mukanaan ylimääräistä sukkaparia, joten saimme kuin saimmekin ystävämme mukaan. Kylläkin sonnustautuneena sukka–sandaali-yhdistelmään, joka ikävällä tavalla toi mieleen brittituristin Kanariansaarilla...
Itse konsertin aluksi puhujakorokkeelle astui totinen nuorimies, joka suuteli Koraania ja resitoi siitä huomattavan taidokkaasti. En tunnistanut heti, mikä suura oli kyseessä, mutta painoin avainsanat mieleeni, ja pienen guuglauksen jälkeen sain selville, että kohta oli Sotasaaliin suurasta (surat al-anfal) jakeet 2–6. Jos nyt osaan laittaa linkin oikein, resitointia voi käydä kuuntelemassa täältä. "Totisesti, uskovat ovat niitä, joiden sydämet pelästyvät, kun Jumalan nimi mainitaan..."Olisin kuunnellut pidempäänkin.
Niiden tylsien luentojen aikana katseeni alkoi harhailla pitkin konserttisalin seiniä ja kattoja. Komea paikka. Kuten netistä kaivamastani tuhruisesta kuvasta juuri ja juuri erottaa, näyttämön yläpuolella on oikeassa kulmassa kuva Iranin islamilaisen tasavallan perustajasta âjatollâh Khomeinista (hienossa punaisessa viitassa) ja vasemmassa kulmassa kuva hänen seuraajastaan Ali Khâmeneistä. Enää nykyinen presidentti Mahmud Ahmadi-Nežâd puuttuu, niin myhäilevä kolminaisuus olisi täydellinen: isä, poika ja räyhähenki.
Tuli heti mieleeni kaikkien aikojen lempimaani Syyria, jossa näkee samanlaista triptyykkiä siellä sun täällä: edesmennyt Hafiz al-Asad, hänen poikansa ja nykyinen presidentti Baššar al-Asad ja edellisen auto-onnettomuudessa kuollut ja sankarihahmoksi noussut veli Basil al-Asad.
Täytyy sanoa, että Iranin uskonnollisten johtajien potretit luovat auktoriteetin tuntua paljon tehokkaammin kuin Syyrian leuattomat johtajat, joilla on silmät oudon lähellä toisiaan (katsokaa vaikka linkkien kuvista!) Mutta oman vuosia kestäneen empiirisen tutkimukseni perusteella voin sanoa yleisestikin, että iranilaiset ovat Lähi-idän kaunein kansa. Kaupungilla kävellessä vastaan tulee koko ajan niin kauniita ihmisiä, etteivät silmät ole pysyä kuopissaan. Tulee kuulkaa mitätön olo, kun itsellä ihon värisävyt vaihtelevat katkaravusta siskonmakkaraan ja hiusten väri nakkisoosista sukkahousuihin. Miksi yksille annetaan kauhalla ja toisille pikkulusikalla?
(Osaisinkohan jatkossa kynäillä jotenkin johdonmukaisempia kirjoituksia? Tässä ainakin aasinsillat saavuttavat jo metafyysiset mittasuhteet!)

mardi 23 octobre 2007

Erityisterveiset Pyssykankaalle


Teheranissa on huomattavasti vähemmän kulkukissoja ja -koiria kuin muualla Lähi-idässä olen nähnyt. Eräänä päivänä tässä kuitenkin istuin puistossa lukemassa persianläksyjä, kun eräs teheranilaiskatti lähestyi minua määrätietoisen näköisenä. Se iski minulle silmää, päästi ilmoille profeetallisen kurnaisevan naukaisun, tökkäisi tassullaan penkille jääneen pahvinpalasen maahan ja tassutteli tiehensä muina miehinä.


Ei mennyt kauankaan, kunnes ymmärsin sanoman: se lähetti terveisiä Pyssykankaan maahanmuuttajakissoille. Silmänisku oli salasanoma yksisilmä-Adrianille, profeetallinen naukaisu oli viesti Mustikselle, ja järjestelmällisyyttä osoittava siivousele oli huomionosoitus insinööri-Jassulle.


Nappaamani kuvan myötä siis terveiset Pyssykankaan-Ablalle ja maahanmuuttajakissoille.

Mullah? Mulla? Molla?


Translitterointi on hankala asia, ja kaikki tuttavani tietävät, miten jaksan aina jankuttaa arabian- ja persiankielisten nimien siirrekirjainnuksesta. Eräs hankala Iraniin liittyvä farsin kielen sana on ملا, jonka suomalaisesta kirjoitusasusta oli puhetta suomalaisten festivaalivieraiden kanssa.
Yleensä suomeksi näkee kirjoitusasua mullah, joka on kuitenkin epälooginen, sillä alkuperäisessä sanassa ei ole loppu-h:ta. Farsiksi sana lausutaan "mollâ", mutta eri sijamuodoissa se vie ajatukset huvittavasti joko räsynukkeihin tai duurin vastakohtaan. Periaatteessa sanan voisi myös vähän toisin perustein translitteroida mulla, mutta sen taivutusmuodot puolestaan tuovat mieleen joko sanan multa tai mulli. Ehkä täytyy hammasta purren taipua käyttämään sanaa "mullah", joka on sentään päässyt Kielitoimiston sanakirjaankin. Ja Wikipediaan.
Kuvan mullah yritti sitkeästi uida liiveihini dokumenttifestivaaleilla. Ehkä hänessä oli vähän mollamaijamaista pehmeyttä. Silti hän on varmasti tietyssä tilanteessa vikuri kuin mulli. Hänen puheensa saattaa olla vähän mollivoittoista. Ja kun hänestä aika jättää, muiden muslimien tapaan hänkin päätynee mullan alle oikealle kyljelleen, kasvot kohti Mekkaa.

Vihdoinkin kuvia!

Kuvien lisääminen on minulle vähän hankalaa, koska tietokoneeni USB-portti on vieläkin epäkunnossa, mutta Bluetoothin ja kaverin tietokoneen avulla onnistuin kuitenkin siirtämään pari juttua kännykästä omalle koneelleni.

Tässä ensimmäiset kaksi, jotka otin Jerusalem-päivänä:

Väkijoukon keskellä poltetaan lippuja.
Vasemmassa alakulmassa Iranin ylimmän johtajan Ali Khâmenein kuva.


Mielenosoittajien kulkuvälineitä somassa rivissä.
Keskimmäisen tuulilasiin on kiinnitetty mielenosoitusliivi,
jollaisia jaettiin lähinnä lapsiosallistujille.


lundi 22 octobre 2007

Šakrat ojennukseen...

...tai sitten ei.

Joogisisko kyseli, näkyykö katukuvassa mainintaa joogastudioista. Ei ole näkynyt, mutta persiankielisen Google-haun perusteella ainakin jotain toimintaa täälläkin on. Kokeilin kerran tehdä pari aurinkotervehdystä, ja tuntemus oli sellainen, että säännöllinen harjoitus ei olisi ollenkaan pahitteeksi... Olisikin muuten komeaa tehdä aurinkotervehdyksiä Persiassa, aurinkoa kunnioittavan zarathustralaisuuden syntysijoilla! - Mutta joka tapauksessa, täällä olisi erilliset ryhmät miehille ja naisille.

Sen sijaan feng shui -kursseista näin mainoksia eräässä huvittavassa yhteydessä. Olin juuri menossa katsomaan Jerusalem-päivän mielenosoituksia (ks. blogimerkintäni), kun mainokset osuivat silmiini. Mitkään järin positiiviset energiat eivät tuona päivänä maassa virranneet.

Harrastusmahdollisuuksia Iranissa kyllä on, mutta tietoa pitää hankkia aika paljon itse kyselemällä ja mainoksia tavailemalla. Tanssitunneille tietenkin kaipaisin, mutta tanssi on valitettavasti Iranissa kielletty. Sitä harrastaakseen pitää vihkiytyä vähän salavihkaa toimiviin piireihin.

Yhdeksi harrastuksekseni olen päättänyt ottaa galleriaflaneerauksen. Olen osunut vähän umpimähkäisesti pariin täkäläiseen galleriaan, ja näkemäni työt ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Monet sellaisetkin työt, jotka eivät ole minua suuremmin miellyttäneet, ovat kuitenkin olleet sangen puhuttelevia. Elokuvaohjaaja Abbas Kia-Rostami taisi olla oikeassa, kun sanoi dokumenttifestivaalilla, että "vaikeissa" maissa on se hyvä puoli, että niissä tehdään paljon väkevää taidetta, kun kaikenlaiset kiellot ja rajoitukset saavat aikaan sen, että luovuus pakkautuu tiiviiksi ajettumiksi, jotka kanavien puutteesta johtuen purkautuvat voimakkaina teoksina.

Kiehtovuuksia

Ihmetteli iranisti,
taivasteli teheranisti,
graduton GranGanga,
tietämätön iän-ikuinen:

* * *

On se vaan antoisaa elää sellaisessa paikassa, jossa moni asia toimii eri lailla kuin Pohjolan tuulentuivertamilla leveysasteilla. Jotenkin virkistää, kun aikakäsitys, käytöstavat, liikkuminen, seurustelu, asioinnit ja ihan kaikki noudattavatkin sellaisia lainalaisuuksia, jotka täytyy ensin hokata ja hahmottaa, sitten oppia ja omaksua. Ensin kaikki tuntuu olevan jonkinlaisen härmän peitossa, ja vasta muutaman viikon perehtymisen jälkeen satunnaisen matkailijan mieleen alkaa piirtyä johdonmukainen kokonaisuus, jota voi sitten alkaa itse ymmärtää ja pikkuhiljaa myös noudattaa.

Muutama käytännön asia Iranissa saattaa oudoksuttaa kaltaistani tuoretta elintasopakolaista. Ensinnäkin sitä saapuu maahan, jossa kellonaika on puoli tuntia edellä Suomen aikaa. Ei ole tietenkään mitään loogista estettä sille, että aikavyöhykkeet jakautuvat muutenkin kuin tasatunnein, mutta jotenkin sitä on niin tottunut siirtämään kellonviisareita tunnilla tai parilla eteen- tai taaksepäin, että puolen tunnin heitto tuntui jotenkin eksoottiselta.

Turisti ei pääse vähällä muidenkaan aikayksiköiden kanssa. Iranissa on käytössä peräti kolme kalenteria. Arabimaissa asuessani olen tottunut pitämään vähän silmällä islamilaista kalenteria (Wikipedian sivuilla on kyllä oudot kirjoitusasut islamilaisen kalenterin kuukausille...) pysyäkseni perillä uskonnollisista juhlapyhistä, mutta täällä pitää seurailla kolmen eri todellisuuden ajan kulumista. Päivittäisessä elämässä käytetään yleensä persialaista aurinkokalenteria, kansainvälisissä yhteyksissä puhutaan meikäläisestä kalenterista, ja uskonnollisessa kontekstissa (esimerkiksi siis juhlapyhissä) käytetään islamilaista kalenteria. On lähes hätkähdyttävää, että näin kouriintuntuvalla tavalla kristallisoituu Iranissa se, että koko maa ja kansa tasapainoilee usean eri todellisuuden välillä. Tänäänkin jokainen iranilainen elää samanaikaisesti päivämääriä 22. lokakuuta 2007, 11. šawwalia 1428 ja 30. mehriä 1386, ja tuntee sen varmasti identiteettinsä nahoissa.

Kun pääsee jyvälle triplapäivämääristä, täytyy selvittää myös rahayksiköt. Virallisesti Iranin islamilaisen tasavallan rahayksikkö on rial, joka teoriassa jakautuu sataan dinaariin. Hinnat myös usein ilmoitetaan rialeina, mutta käytännössä kukaan ei koskaan puhu rialeista vaan – tomaneista. Onneksi sentään rialin ja tomanin keskinäinen suhde on helppo: 1 toman on 10 rialia. Esimerkiksi bussilippu Vali-e Asr -aukiolta kielikoululle on 150 tomania, mutta annan kuskille 1 500 rialia. Alussa nollien laskeminen tuntui oudolta, mutta nyt olen tottunut jo siihen, että 10 000 rialin seteliä katsoessani näen 1 000 tomania. Puheessa asiaa saattaa vielä vähän mutkistaa se, että jos vaikkapa sanakirja maksaa 65 000 rialia, myyjä ei ilmoita hinnaksi "65 000 rialia" eikä "6 500 tomania" vaan "kuusi ja puoli tomania". Tuhannet ovat hinnassa mukana vain elliptisesti.

samedi 20 octobre 2007

GranGangan identiteettikriisi

Muutama lukija huomautti, että GranGangan oikean henkilöllisyyden saa selville käyttämällä nokkeluutta ja Googlea. Olen tästä aivan tietoinen, enkä ole moderoinut pois edes niitä kommentteja, joissa mainitaan etunimeni. Henkilötietoni saisi varmasti joka tapauksessa kaivettua esille, jos oikein haluaisi, joten pidän ainoastaan sellaista linjaa, etten heti kättelyssä läväytä nimeäni lukijan silmäin alle.

Sitä paitsi salamyhkä ja arvoituksellisuuden huntu viehkottavat ja kutkuttavat egoani. Miten imartelevaa, että yksi nokkela in cognito -lukija jo näki oikein vaivaa onkiakseni todellisen minäni esiin! Harmi vain, ettei etsinnän palkintona ole mikään järin imponoiva iikka eikä häpnadillalyövä henkilö, vaan tavallinen kääntäjänpulliainen/opiskelija Teheranista.

(Nyt täytyy olla varovainen, kun pääsin lempiaiheeseeni eli itseeni. Iranistakin olisi koko ajan niin paljon kerrottavaa...)

Cinéma Véritén satoa

Teheranin dokumenttifestivaali jätti minuun jälkensä monella tapaa – sekä elokuvien että tapaamieni ihmisten kautta. Koko tapahtumasta jäi voimakas mielikuva muutoshalukkuudesta, dynaamisesta nuorisosta, vuoropuhelusta, energioista, tahdonvoimasta. Elokuvien ohella festivaalin kiehtovinta antia oli sen yleisö: Felestin- ja Qiâm-elokuvateatterien aulassa oli tungokseksi asti lähinnä nuorta väkeä, joista valtaosa oli elokuva-alan opiskelijoita, taiteilijoita, valokuvaajia tai muilla tavoin kulttuurielämään osallistuvia tarmokkaita iranilaisia. Aulakeskustelujen takia jäi näkemättä monta mielenkiintoista iranilaista elokuvaa (esim. kahdeksasta sokeasta naiselokuvaohjaajasta, iranilaisesta transvestiittirekkakuskista, šiialaisten ja wahhabilaisten näkemyseroista itsemurhaiskujen suhteen, Teheranin huumeongelmasta...), mutta kaikki ne, jotka ehdin katsoa, sytyttivät mieleeni pieniä lamppuja.

Piruz Kalântarin (پیروز کلانتری) dokkari Teheran, kuinka paljon Richterin asteikolla? (تهران، چند درجه ريشتر؟, 'Tehrân, tšand daradže-ye Rišter') luotasi teheranilaisten yleistä puheenaihetta: koska paljon pelätty maanjäristys osuu tiheään asutun Teheranin hatariin rakennuksiin?

Mahmud Kiâni Falâvardžânin (محمود كيانى فلاورجاني) Sârâ Khâtun (سارا خاتون) kertoi mm. Iranin juutalaisista (joita asuu maassa noin 30 000). Note to self: käy teheranilaisessa košer-ravintolassa.

Viikko loppui hienosti Stephen Olssonin ohjaamaan dokumenttiin Sound of the Soul ('Sielun ääni'), joka käsitteli uskonnollista musiikkia. Filmissä esiintyi muiden muassa ylväs afganistanilainen Farida Mahwaš (فريده مهوش), joka haastatteluosuudessa kertoi laulun olevan hänelle pyhä asia; rouva oli pöyristynyt siitä, että eräissä maissa "uskonoppineet" julkeavat kieltää naisilta laulamisen. (Äänen katsotaan fundamentalistipiireissä kuuluvan naisen 'awraan (ar. العورة) eli hijabilla peitettävään osaan ruumiista – naisten julkinen laulaminen on siksi kielletty Iranissa.) Yleisö reagoi näihin sanoihin välittömän spontaanisti taputtamalla, nauramalla ja viheltämällä. Etenkin nuoret iranilaiset pitävät naisten laulukieltoa kismittävänä, sillä se vaikeuttaa huomattavasti musiikin harrastamista ja kuuntelua.

Kieltämättä joskus on hankalaa seilata kieltojen ristiaallokossa. Eräänä iltapäivänä kävin syömässä elokuva-alaa opiskelevan paikallisen tytön M:n kanssa, enkä voinut olla ajattelematta, että periaatteessa syyllistyimme niin tehdessämme rikkeeseen, josta olisi voinut seurata vähintäänkin nuhteita, jos paikalle olisi sattunut tavallista nyrpeämpi tapapoliisi (onneksi tytön taidemaalari-isä liittyi kohta seuraamme). Festarivieraina olleiden oikein mukavien suomalaisten V:n ja E:n (heidän työstään lisää blogissa sitten, kun aika on kypsä), niin kuin muidenkin naispuolisten eurooppalaistuttujeni kanssa, jouduin aina tapaamishetkellä kiemurtelemaan, kun motorinen muisti kurotti ylävartaloa antamaan poskisuudelman. Se ei yleisellä paikalla ole sopivaa, mutta paikalliset tavat meinaavat väkisinkin unohtua, kun kulkee sellaisten iranilaisten seurassa, jotka viettävät kotiseiniensä sisäpuolella aivan samanlaista elämää kuin länsimaalaisetkin.

* * *

Samaisten V:n ja E:n ynnä muutaman täkäläisen tutun kanssa olimme torstai-iltana porukalla syömässä vuoristossa Darbandissa (دربند). Sinne 1 500 metrin korkeuteen eivät katkeruuden kangistamat moraalinvartijat juuri kiipeile, joten alueella näkee paljon meikattuja tyttöjä, pörröpäisiä poikia, ja näiden muodostamia ujosti kuhertelevia pareja. Tunnelma on muutenkin jotenkin epätodellinen: kirkkaankylmä vesi virtaa äänekkäästi vuorilta alas kohti Teherania, jossa solina on peittyvä liikenteen pauhun alle; kirkkaasti valaistuissa kioskeissa myydään värikkäitä marmeladilevyjä (happomarjasta, luumusta, hapankirsikasta, aprikoosista...), tuoreita saksanpähkinöitä vesitölkeissä, suolaista papuvälipalaa ja kuivattua jogurttia; terassiravintolat ovat kuin takertuneet vuorensolan seinämiin, jotka näyttävät elokuvan lavasteilta – ne ovat sattumalta kiveä, vaikka voisivat yhtä hyvin olla paperimassaa.

Vapauden muutosvoimat jylläävät vielä toistaiseksi lähinnä Alborz-vuorten juurella Teheranin pohjoisosassa. Iranilaisten mieliin kammitsoidun energian kyllä vaistoaa, ja tuntuu siltä, että vielä jonakin päivänä hallituksen vanhoillisuuden kasvihuoneilmiö saavuttaa sellaisen lämpötilan, että vuorenrinteille pakastunut muutosvoima alkaa sulaa. Ja silloin sulavesi huuhtelee koko maan!

mardi 16 octobre 2007

GranGanga esittäytyy

Minulta on kyselty bloginimeni alkuperää.

En halunnut esiintyä aluksi omalla nimelläni, sillä blogiani seuraavat tiiviisti, paitsi tuttavapiirini, myös täkäläiset viranomaiset. Siksi vältän täällä sensitiivisiten aiheiden ja nimien viljelyä.

GranGanga on peräisin Almodóvarin elokuvasta Laberinto de pasiones, Intohimon labyrintti. YouTubesta löytää helposti elokuvasta koko sen kohtauksen, jossa epäilyttävä yökerhobändi esittää laulun Gran Gangasta (joka tarkoittaa 'huippulöytöä', 'isoa kihoa'):

Vivo en continua Temporada de rebajas
S**o, lujo y paranoias, Ese ha sido mi destino.


Elämäni on yhtä alennusmyyntiä
S***iä, ökyilyä, paranoiaa: se on minun osani

Quien soy yo y a donde voy? Quien es el y a donde va?
De dónde vengo y que planes tengo? De donde viene y que planes tiene?


Ken olen, minne menen? - Ken hän on ja minne menee?
Mistä tuun ja mitä aion? - Mistä hän tulee ja mitä hän aikoo?

Gran Ganga, Gran Ganga Soy de Teherán
Gran Ganga, Gran Ganga él es de Teherán.
Calamares por aquí Boquerones por allá


Gran Ganga, Gran Ganga, olen Teheranista
Gran Ganga, Gran Ganga, hän on Teheranista
Mustekalaa täällä, sardellia tuolla!

Jne. (Approksimatiivinen suomennos on omaa käsialaani)

En nyt sano ihan samastuvani tuohon Gran Ganga -hahmoon, mutta kertosäe on niin svengaava (käykää vaikka kuuntelemassa!), että halusin sen nimimerkikseni.

Käytän samalla tämän tilaisuuden kiittämällä kaikkia kommentoijia! Sananen lukijoilta silloin tällöin piristää kummasti kirjoittajan mieltä! Ja kaikille FaceBook-kärpäsenpureman uhreille, jotka ovat maanitelleet minua mukaan (olen saanut läjän kutsuja): palveluntarjoajani pitää KasvoKirjaa niin epäilyttävänä, ettei päästä minua sinne laisinkaan. Liityn joukkoonne joskus myöhemmin.

Suosioonne sulkeutuu
GranGanga

Teheranin dokumenttifestivaali

Eilen alkoi tämän viikon kestävä Teheranin ensimmäinen dokumenttifestivaali "Elokuva: Todellisuus" (Cinéma Vérité, نخستين جشنواره بين المللى فيلم مستند "سينما حقيقت" در تهران). Lähdin uteliaana katsomaan, millainen tapahtuma siitä kehkeytyisi. Hauska yllätys oli, että perin runsaassa ohjelmassa on kaksi suomalaista dokumenttia: tietysti Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta ja Jörn Donnerin Ingmar Bergman: Om liv och arbete. Näiden lisäksi viljalti erilaisia dokumentteja ympäri maailmaa. Minua kiinnostaa ainakin festivaalin Syyria-sarja – mukana on mm. Umar Amiralayn (عمر أميرالاي) dokumentti, jonka olen joskus suomentanut YLE Teema -kanavalle.

Kävin katsomassa Felestin-elokuvateatterissa Jiska Rickelsin filmin 4 elementtiä. Se oli ihan vaikuttava kuvaus metsäpalonsammuttajista (tuli), kalastajista (vesi), kaivostyöläisistä (maa) ja kosmonauteista (ilma/avaruus). Sosiologis-kulttuurisesti mielenkiintoisen tilaisuudesta teki sensuuri. Dokumentissa oli kaksi kohtausta, jossa kuvattiin miehiä suihkussa. Ilmeisesti kohtauksessa näkyi navan ja polvien välistä aluetta (sitä pidetään yleisen islamintulkinnan mukaan miesten intiimialueena, jota ei sovi esitellä ihan joka iikalle), sillä juuri näissä kohtauksissa projektorin eteen laitettiin häveliäästi paperi, ja valkokankaasta tulikin hetkellisesti mustakangas. Siitäkös yleisössä syntyi naurunremakka ja vihellysmyrsky! Kaikki tuntuivat pitävän juttua naurettavana. Huvittavinta oli, että sensuuria suorittava henkilö ei ollut koko ajan ihan varma, onko arkaluontoinen kohtaus jo ohi, jolloin hän raotti paperia hieman nähdäkseen, mitä tapahtui. Heti kun alastomat miesvartalot vähän vilahtivat kankaalla, kaikki pimeni taas.

Eräiden uskonoppineiden säädyttöminä pitämät kuvat peitetään täällä samasta syystä kuin naiset. Perusteluna on se, ettei mahdollisesti kiihottavien näkymien haluta aiheuttaa ajatusten hairahtamista johonkin kammoittavaan ja häpeälliseen asiaan niin kuin nyt esimerkiksi siitospuuhien mukanaan tuomiin ruumiillisiin hyvänolontunteisiin. Tämä ajattelu ei tietenkään kestä lähempää kriittistä tarkastelua. Sulot ovat yleensä huomattavasti kiehtovampia verhottuina kuin kaikelle kansalle repostellen esiteltyinä.

Esiriput on tehty raotettaviksi.

dimanche 14 octobre 2007

'Eid-e fetr

Eilen vietettiin siis 'eid-e fetr -juhlaa (عید فطر, arabiaksi 'id al-fitr, عید الفطر) sen kunniaksi, että paastokuukausi loppui ja islamilaisessa kalenterissa siirryttiin šawwal-kuuhun (شوال, persiaksi šavvâl). Nyt voi taas syödä vapautuneesti päiväsaikaankin.

Iranissa kyllä käy joskus mielessä, kuinka moni täällä oikeasti paastoaa. Arabien kanssa olen tottunut siihen, että aika monet ottavat paaston vakavissaan (vaikka eivät muuten harjoittaisi uskontoaan järin vakavasti), mutta šiialaisilla tuntuu olevan aika venyvä käsitys siitä, mitkä (teko)syyt vapauttavat paastoamisesta. Syyksi riittää se, että on matkoilla (matkaksi ei nyt ihan lasketa käyntiä maitokaupassa, mutta melkein...), matkustajan seurassa, sairaana (sairaudeksi näyttää riittävän vaikka epäily siitä, että "mulla saattaisi olla sokeritauti") jne.

Lisäksi ulkona on näkynyt yllättävän paljon ihmisiä syömässä, juomassa tai polttamassa päiväsaikaan. Puistoissa on siellä täällä ollut ihmisiä, joilla on mukana eväät tai savukkeita. Osa heistä on varmaan kristittyjä tai juutalaisia (voisivathan hekin nyt syödä jossain sisätiloissa), mutta suurin osa on kuitenkin muslimeja. Lieneekö paastokuukauden aikana jonkin tekosyyn varjolla syöminen hieman subversiivista toimintaa?

Paaston päättävä juhla osui tosi kauniille päivälle. Olin sopinut illaksi tapaavani suomalaisen R:n Pohjois-Teheranissa. Väkeä olikin juhlan kunniaksi liikkeellä tosi paljon. Lähdimme käymään Darbandissa (دربند, Wikipedia-tietoa ja kuvia persiaksi, englanniksi tai ranskaksi). Jotain disneymäistä oli tässä vuorenrinteelle rakennetussa vapaa-ajankeskus vaellusreitteineen, kauppoineen ja ravintoloineen, mutta illallinen ulkoilmaravintolassa oli viihtyisä. Huomattavasti kylmempi pohjoisessa kyllä oli kuin meillä etelämmässä, mutta talvellahan Darbandissa on yleensä kunnon lumikinoksetkin.

Vaikka nyt hauskaa juttua riitti kotoisasti suomeksi, Iranissa ei tarvinne pelätä sitä, että jämähtää suomalaisseuraan: Härmästä ei ole tullut tänne asumaan kuin viitisenkymmentä ihmistä, niistäkin oikeastaan suurin osa Nokian tai suurlähetystön mukana. Luulisi, että esimerkiksi Dehkhodan huokeista persiankursseista ja Teheranin vauhdikkaasta elämästä ottaisi moni muukin hyödyn irti!

Af-riikka-blogin Riikka kommentoi tänne kuulleensa, että Iranissa on pidätetty joukolla rohkeasti pukeutuneita tai kammattuja nuoria. Se pitää paikkansa; koko tämän vuoden ajan etenkin Teheranissa on kiristetty valvontaa, ja liikaa hiuksia paljastava tai räikeästi ehostettu nainen tai pystytukkainen tai korvakorua käyttävä mies on saattanut joutua vaikeuksiin. Parin viime kuukauden aikana ote on taas hieman höllentynyt, ja eilisessä juhlassa oli ainakin hyvin vapaamielistä menoa. Iranilainen tuttuni kertoi olleensa eräässä toisessa trendikkäässä korttelissa seuraamassa, kuinka hyvin rohkeasti pukeutuneet nuoret olivat jopa tanssahdelleet kadulla ja miten rakastuneita nuoriapareja oli liikkunut käsi kädessä kaupungilla.

samedi 13 octobre 2007

Kaksi naamaa pakon edessä

Olimme eilen ranskalaisen L:n ja täkäläisen H:n kanssa illallistamassa läheisessä puistossa sijaitsevan Teheranin taiteilijatalon (خانۀ هنرمندان, Khâne-ye honarmandân) ravintolassa. Paikka on siitä harvinainen, että se on kasvisravintola. Karnivoorien luvatussa maassa Iranissa on aika säväyttävää, että etenkin täällä eteläisemmässä keskustassa on paikka, jossa perinteisissäkin ruokalajeissa liha on korvattu tofulla. Eliittien temmellyskentällä pohjoisessa, Alborz-vuorten viileässä syleilyssä, se voi olla arkipäivääkin, tiedä häntä.

No, vegetaarius ei ole kovin pitkälle menevän suvaitsevaisuuden väärti. Tavasin ruokaa odotellessamme pöydällä olevaa lappua, ja siinä ilmoitettiin, että ravintola-asiakkaat saavat viipyä paikassa tunnin ja kahvila-asiakkaat 45 minuuttia!!! No, sanomaa oli sentään lievitetty tarkentamalla, että jos asiakkaat epäilevät ruokailun kestävän tuntia pidempään, asiasta tulisi huomauttaa tarjoilijalle...

Aterian (oli muuten tosi maukasta qorme sabzia tofulla (قورمه سبزی)) jälkeen L. halusi polttaa savukkeen, mutta tarjoilija kävi sanomassa, että naiset eivät saa polttaa edes terassilla. Yleensä Iranissa naisilta on kielletty vain perinteisen vesipiipun eli qalyanin polttaminen (mikä tuntuu minusta tosi oudolta, kun olen arabimaissa tottunut aina näkemään vesipiippua polttavia naisia), ja trendikkäissä paikoissa polttaminen on usein sisällä kielletty, mutta että vain naisilta! Tyrmistyimme ja päätimme mennä juomaan teet kotiin.

No, ehkä ravintola täytyy pitää tiukkaa linjaa, ettei muutenkin boheemien ja kapinahenkisistenkin asiakkaiden suosima paikka joudu enempää viranomaisten kyttäyksen kohteeksi. Iranilaisten täytyy aina luovia monen standardin välimaastossa. Useissa kaupoissa on ovessa pieni tarra, jossa naisia kehotetaan tarkistamaan vaatetuksensa "islaminmukaisuus" (pähkähullu termi sinänsä, sillä eihän islam vaatetuksesta sano paljon mitään vaan sitä tulkitsevat vallankahvassa kynsin hampain roikkuvat ihmiset). Joskus teksti on aseteltu hauskan kohteliaasti: "از پذیرفتن خانم های بدحجاب معذوریم "az paziroftan-e khânomhâ-ye bad-hedžâb ma'zurim eli 'Olemme pahoillamme, ettemme voi päästää puutteelliseen hijabiin sonnustautuneita sisään'. Ani harvoin tekstissä mainitaan myös epäasiallisesti pukeutuneet miehet. No, joka tapauksessa näissäkin liikkeissä on usein näkyvästi ehostettuja naisasiakkaita, joilla huivi keikkuu jossain takaraivolla. Tärkeintä lienee, että liike näyttää ulospäin (=viranomaisille) muka kehottavansa kaikkia asiakkaitaan sääntöjen mukaiseen käytökseen.

vendredi 12 octobre 2007

Pingviinejä perjantaibasaarissa

Tänään on kai sitten ramadanin viimeinen päivä. Se ei kyllä liity tähän blogimerkintään mitenkään, vaan tärkeämpää on se, että tänään on perjantai. Päätimme siis ranskalaisystäväni L:n kanssa mennä seikkailemaan perjantaibasaariin. Shoppausseuraksi saimme kaksi tanskalaista persianopiskelijaa, L:n luokkakavereita Dehkhodasta.

Perjantaibasaari on jännä paikka. Se jakautuu kahteen osaan: paikalliset kirpparimyyjät, jotka valtaavat koko päiväksi ilmavan parkkitalon kaksi kerrosta, ja afgaanin näköiset lumppukauppiaat, jotka valtaavat koko päiväksi ostoskeskuksen käytävät (varsinaisten kauppojen ollessa siis kiinni). Varsinkin parkkitalon kirpparikompleksi oli sangen mielenkiintoinen paikka – jos kohta ei välttämättä shoppausmielessä mutta ainakin antropologis-sosiologisia havaintoja varten.

Voi sitä tavaramäärää, joka oli myyntipöydille päätynyt! Aivan kuten Hietsun torilla Helsingissä, täälläkin oli kutkuttavaa kuvitella kaikkia niitä tarinoita, joita jokaiseen esineeseen liittyi. Miten olivat päätyneet Teheraniin Juliette Grécon ja Dusty Springfieldin levyt? Kenen keittiönseinästä oli irrotettu kaakelikoriste, jossa luki hepreaksi "Siion"? Miksi jonkun kirjahyllystä oli päätynyt myyntiin Israelin matkaopas? Mistä oli kaivettu esiin šaahiparin kuvista koottu leikekirja? Kuka oli kerännyt 60-luvulla iranilaisia ja turkkilaisia tulitikkuaskeja? Kuka oli juonut teetä kupeista, joita koristivat kuvaukset Via Dolorosan vaiheista? Missä kodissa oli kuvattu kaitafilmikameralla, ja mitä? Kenen kokoelmista olivat peräisin Dinky Toys -pikkuautot?

Tavaratalon käytäville levittäytyneet afgaanin näköiset myyjät kauppasivat lähinnä vaatteita. Minuun makuuni ei tällä kertaa löytynyt mitään (et non Philou, il n'y avait pas de Prada... mais ça ne m'étonnerait pas de trouver une boutique au nord de Téhéran qui en vende !), mutta tyttöjen mukaan tarttui muutama manto ja huivi (naisten pukeutumisesta tulee blogipostaus joskus myöhemmin...). Vaikutin epäilemättä pätevältä makutuomarilta jakaessani mielipiteitä tyttöjen katsomista vaatteista, koska yhtäkkiä olkaani koputti rouva, joka kysyi minulta mielipidettä eräästä paidasta, jota oli ostamassa pojalleen. Minä liityin asiaan siten, että poika asui Saksassa (jolloin minä eurooppalaisena olin yleispätevä antamaan mielipiteen siitä, tulisiko poika pitäneeksi sitä). Olin vähän kuin the Finnish eye for the Iranian Guy.

Monia lukijoita huvitti, kun luonnehdin taannoin bussissa pönöttäviä tšadoriin pukeutuneita rouvia somiksi munakoisoiksi. Perjantaibasaarissa munakoisoista paljastui hyökkäävämpi puoli. Leidit mustissaan olivat kuin pingviiniarmeija, joka säälimättä lanasi alleen kaikki edessä olevat. Tšadorin alla voi nimittän kuljettaa hämmästyttävää määrää ostoksia, lapsia, laukkuja, eväitä, jumppakasseja, joogamattoja, matkalukemista tai ihan mitä vain. Mikäs sen mainiompi panssari, jolla jyrätä säälimättömästi pari pahaa-aavistamatonta eurooppalaista alleen! Se ei ollut nimittäin kerta tai kaksi, kun myyntipöydän antimia ihmetellessäni jäin pingviinirintaman jalkoihin!