dimanche 28 octobre 2007

Mainoskatko

GranGanga kiittaa liikuttuneena kaikkia lukijoita saamastaan huomiosta! Kommentteja on tullut paljon, ja Iranoia-blogi on mainittu jopa Kasassa. Kehraisin, jos osaisin.

Kuten skandittomuudesta voitte arvata, en ole oman koneeni aarella. Lahdimme R:n kanssa kaymaan lyhyella varoitusajalla Mašhadissa lahella Turkmenistanin rajaa, ja kokotan taalla paikallisessa nettikahvilassa.

Herregud, nyt vasta luin tuota linkkaamaani Wikipedia-sivua: siella puhutaan šintolaisista, kun pitaisi puhua šiialaisista!!! Mutta toisaalta –keksin minakin tassa eraana paivana vahingossa kasitteen "šiatsumuslimi". En vain viela tieda, mita se tarkoittaa. Eikos šiatsu ole jotain sellaista energiasivelyhierontaa? Ehka šiatsumuslimi voisi sitten olla fundamentalistin vastakohta.

No, jahka paasen Teheraniin, paasen iskemaan tarinaa yhdesta sun toisesta sattumuksesta. Saatte ainakin kuulla, miten GranGanga paatyi naimisiin.

Siihen asti kuulemiin!
terv. Teheranisti Mašhadissa

jeudi 25 octobre 2007

Kolmen koplat


Olin eilen konsertissa kuuntelemassa klassista iranilaista musiikkia Yazdista. Musiikki oli hienoa (jännittäviä rytmejä daf-rummulla, ney-huilun huokoista vaikerrusta, kielisoitinten helinää ja riitasoinnuissa viipyilevää laulua), mutta pitkät esitelmät Yazdin kulttuuriperinnöstä tekivät illasta raskassoutuisen.

GranGanga ei tietenkään malttanut keskittyä vain olennaiseen vaan seuraili uteliaana kaikkia ekstrakurrikulaarisia tapahtumia. Lähi-idän kovalla kädellä johdetuissa maissa on aina niin mielenkiintoista juuri se, että kaikissa sanoissa ja teoissa on aina monta kerrosta ja ulottuvuutta. Hallanpurema suomalaiskääntäjä on jatkuvan visuaalis-semanttisen pommituksen kohteena, kun kaikki ympärillä oleva kantaakin yhtäkkiä merkityksiä – kun huulipuna on politiikkaa, kun musiikki on uskontoa, kun katseet ovat kumouksellisuutta, kun kättely on mielenosoitus, kun sanat ovat tulitikkuja, kun kismittävät asiat siirtyvät hampaankoloista rivien väleihin ja rivien väleistä hampaankoloihin.

Olimme sopineet kavereiden kanssa treffit Vahdat-konserttitalon edustalle kahdeksaksi. Yhdeltä tytöltä tuli peruutustekstari: hän oli lähtenyt liikenteeseen liian lyhyessä ja tyköistuvassa vaatteessa, ja niinhän siinä kävi, että Vanak-aukiolla hän oli jäänyt siveyspoliisin haaviin ja joutui viettämään loppuillan asiaa viranomaisten kanssa selvitellen. Konserttitalonkin sisäänkäynnillä oltiin tarkkoina: eräs toinen seurueemme nuori teheranitar oli hänkin jäädä lehdelle soittelemaan, kun tomera täti ei pitänyt ollenkaan hänen nirunarusandaaleistaan ja lakatuista varpaankynsistään (miten Dingo lauloikaan: "Lakatut varpaankynnee-eet, on kujanjuoksuni loputon..."). Onneksi yksi neuvokas tyttö piti aina mukanaan ylimääräistä sukkaparia, joten saimme kuin saimmekin ystävämme mukaan. Kylläkin sonnustautuneena sukka–sandaali-yhdistelmään, joka ikävällä tavalla toi mieleen brittituristin Kanariansaarilla...
Itse konsertin aluksi puhujakorokkeelle astui totinen nuorimies, joka suuteli Koraania ja resitoi siitä huomattavan taidokkaasti. En tunnistanut heti, mikä suura oli kyseessä, mutta painoin avainsanat mieleeni, ja pienen guuglauksen jälkeen sain selville, että kohta oli Sotasaaliin suurasta (surat al-anfal) jakeet 2–6. Jos nyt osaan laittaa linkin oikein, resitointia voi käydä kuuntelemassa täältä. "Totisesti, uskovat ovat niitä, joiden sydämet pelästyvät, kun Jumalan nimi mainitaan..."Olisin kuunnellut pidempäänkin.
Niiden tylsien luentojen aikana katseeni alkoi harhailla pitkin konserttisalin seiniä ja kattoja. Komea paikka. Kuten netistä kaivamastani tuhruisesta kuvasta juuri ja juuri erottaa, näyttämön yläpuolella on oikeassa kulmassa kuva Iranin islamilaisen tasavallan perustajasta âjatollâh Khomeinista (hienossa punaisessa viitassa) ja vasemmassa kulmassa kuva hänen seuraajastaan Ali Khâmeneistä. Enää nykyinen presidentti Mahmud Ahmadi-Nežâd puuttuu, niin myhäilevä kolminaisuus olisi täydellinen: isä, poika ja räyhähenki.
Tuli heti mieleeni kaikkien aikojen lempimaani Syyria, jossa näkee samanlaista triptyykkiä siellä sun täällä: edesmennyt Hafiz al-Asad, hänen poikansa ja nykyinen presidentti Baššar al-Asad ja edellisen auto-onnettomuudessa kuollut ja sankarihahmoksi noussut veli Basil al-Asad.
Täytyy sanoa, että Iranin uskonnollisten johtajien potretit luovat auktoriteetin tuntua paljon tehokkaammin kuin Syyrian leuattomat johtajat, joilla on silmät oudon lähellä toisiaan (katsokaa vaikka linkkien kuvista!) Mutta oman vuosia kestäneen empiirisen tutkimukseni perusteella voin sanoa yleisestikin, että iranilaiset ovat Lähi-idän kaunein kansa. Kaupungilla kävellessä vastaan tulee koko ajan niin kauniita ihmisiä, etteivät silmät ole pysyä kuopissaan. Tulee kuulkaa mitätön olo, kun itsellä ihon värisävyt vaihtelevat katkaravusta siskonmakkaraan ja hiusten väri nakkisoosista sukkahousuihin. Miksi yksille annetaan kauhalla ja toisille pikkulusikalla?
(Osaisinkohan jatkossa kynäillä jotenkin johdonmukaisempia kirjoituksia? Tässä ainakin aasinsillat saavuttavat jo metafyysiset mittasuhteet!)

mardi 23 octobre 2007

Erityisterveiset Pyssykankaalle


Teheranissa on huomattavasti vähemmän kulkukissoja ja -koiria kuin muualla Lähi-idässä olen nähnyt. Eräänä päivänä tässä kuitenkin istuin puistossa lukemassa persianläksyjä, kun eräs teheranilaiskatti lähestyi minua määrätietoisen näköisenä. Se iski minulle silmää, päästi ilmoille profeetallisen kurnaisevan naukaisun, tökkäisi tassullaan penkille jääneen pahvinpalasen maahan ja tassutteli tiehensä muina miehinä.


Ei mennyt kauankaan, kunnes ymmärsin sanoman: se lähetti terveisiä Pyssykankaan maahanmuuttajakissoille. Silmänisku oli salasanoma yksisilmä-Adrianille, profeetallinen naukaisu oli viesti Mustikselle, ja järjestelmällisyyttä osoittava siivousele oli huomionosoitus insinööri-Jassulle.


Nappaamani kuvan myötä siis terveiset Pyssykankaan-Ablalle ja maahanmuuttajakissoille.

Mullah? Mulla? Molla?


Translitterointi on hankala asia, ja kaikki tuttavani tietävät, miten jaksan aina jankuttaa arabian- ja persiankielisten nimien siirrekirjainnuksesta. Eräs hankala Iraniin liittyvä farsin kielen sana on ملا, jonka suomalaisesta kirjoitusasusta oli puhetta suomalaisten festivaalivieraiden kanssa.
Yleensä suomeksi näkee kirjoitusasua mullah, joka on kuitenkin epälooginen, sillä alkuperäisessä sanassa ei ole loppu-h:ta. Farsiksi sana lausutaan "mollâ", mutta eri sijamuodoissa se vie ajatukset huvittavasti joko räsynukkeihin tai duurin vastakohtaan. Periaatteessa sanan voisi myös vähän toisin perustein translitteroida mulla, mutta sen taivutusmuodot puolestaan tuovat mieleen joko sanan multa tai mulli. Ehkä täytyy hammasta purren taipua käyttämään sanaa "mullah", joka on sentään päässyt Kielitoimiston sanakirjaankin. Ja Wikipediaan.
Kuvan mullah yritti sitkeästi uida liiveihini dokumenttifestivaaleilla. Ehkä hänessä oli vähän mollamaijamaista pehmeyttä. Silti hän on varmasti tietyssä tilanteessa vikuri kuin mulli. Hänen puheensa saattaa olla vähän mollivoittoista. Ja kun hänestä aika jättää, muiden muslimien tapaan hänkin päätynee mullan alle oikealle kyljelleen, kasvot kohti Mekkaa.

Vihdoinkin kuvia!

Kuvien lisääminen on minulle vähän hankalaa, koska tietokoneeni USB-portti on vieläkin epäkunnossa, mutta Bluetoothin ja kaverin tietokoneen avulla onnistuin kuitenkin siirtämään pari juttua kännykästä omalle koneelleni.

Tässä ensimmäiset kaksi, jotka otin Jerusalem-päivänä:

Väkijoukon keskellä poltetaan lippuja.
Vasemmassa alakulmassa Iranin ylimmän johtajan Ali Khâmenein kuva.


Mielenosoittajien kulkuvälineitä somassa rivissä.
Keskimmäisen tuulilasiin on kiinnitetty mielenosoitusliivi,
jollaisia jaettiin lähinnä lapsiosallistujille.


lundi 22 octobre 2007

Šakrat ojennukseen...

...tai sitten ei.

Joogisisko kyseli, näkyykö katukuvassa mainintaa joogastudioista. Ei ole näkynyt, mutta persiankielisen Google-haun perusteella ainakin jotain toimintaa täälläkin on. Kokeilin kerran tehdä pari aurinkotervehdystä, ja tuntemus oli sellainen, että säännöllinen harjoitus ei olisi ollenkaan pahitteeksi... Olisikin muuten komeaa tehdä aurinkotervehdyksiä Persiassa, aurinkoa kunnioittavan zarathustralaisuuden syntysijoilla! - Mutta joka tapauksessa, täällä olisi erilliset ryhmät miehille ja naisille.

Sen sijaan feng shui -kursseista näin mainoksia eräässä huvittavassa yhteydessä. Olin juuri menossa katsomaan Jerusalem-päivän mielenosoituksia (ks. blogimerkintäni), kun mainokset osuivat silmiini. Mitkään järin positiiviset energiat eivät tuona päivänä maassa virranneet.

Harrastusmahdollisuuksia Iranissa kyllä on, mutta tietoa pitää hankkia aika paljon itse kyselemällä ja mainoksia tavailemalla. Tanssitunneille tietenkin kaipaisin, mutta tanssi on valitettavasti Iranissa kielletty. Sitä harrastaakseen pitää vihkiytyä vähän salavihkaa toimiviin piireihin.

Yhdeksi harrastuksekseni olen päättänyt ottaa galleriaflaneerauksen. Olen osunut vähän umpimähkäisesti pariin täkäläiseen galleriaan, ja näkemäni työt ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Monet sellaisetkin työt, jotka eivät ole minua suuremmin miellyttäneet, ovat kuitenkin olleet sangen puhuttelevia. Elokuvaohjaaja Abbas Kia-Rostami taisi olla oikeassa, kun sanoi dokumenttifestivaalilla, että "vaikeissa" maissa on se hyvä puoli, että niissä tehdään paljon väkevää taidetta, kun kaikenlaiset kiellot ja rajoitukset saavat aikaan sen, että luovuus pakkautuu tiiviiksi ajettumiksi, jotka kanavien puutteesta johtuen purkautuvat voimakkaina teoksina.

Kiehtovuuksia

Ihmetteli iranisti,
taivasteli teheranisti,
graduton GranGanga,
tietämätön iän-ikuinen:

* * *

On se vaan antoisaa elää sellaisessa paikassa, jossa moni asia toimii eri lailla kuin Pohjolan tuulentuivertamilla leveysasteilla. Jotenkin virkistää, kun aikakäsitys, käytöstavat, liikkuminen, seurustelu, asioinnit ja ihan kaikki noudattavatkin sellaisia lainalaisuuksia, jotka täytyy ensin hokata ja hahmottaa, sitten oppia ja omaksua. Ensin kaikki tuntuu olevan jonkinlaisen härmän peitossa, ja vasta muutaman viikon perehtymisen jälkeen satunnaisen matkailijan mieleen alkaa piirtyä johdonmukainen kokonaisuus, jota voi sitten alkaa itse ymmärtää ja pikkuhiljaa myös noudattaa.

Muutama käytännön asia Iranissa saattaa oudoksuttaa kaltaistani tuoretta elintasopakolaista. Ensinnäkin sitä saapuu maahan, jossa kellonaika on puoli tuntia edellä Suomen aikaa. Ei ole tietenkään mitään loogista estettä sille, että aikavyöhykkeet jakautuvat muutenkin kuin tasatunnein, mutta jotenkin sitä on niin tottunut siirtämään kellonviisareita tunnilla tai parilla eteen- tai taaksepäin, että puolen tunnin heitto tuntui jotenkin eksoottiselta.

Turisti ei pääse vähällä muidenkaan aikayksiköiden kanssa. Iranissa on käytössä peräti kolme kalenteria. Arabimaissa asuessani olen tottunut pitämään vähän silmällä islamilaista kalenteria (Wikipedian sivuilla on kyllä oudot kirjoitusasut islamilaisen kalenterin kuukausille...) pysyäkseni perillä uskonnollisista juhlapyhistä, mutta täällä pitää seurailla kolmen eri todellisuuden ajan kulumista. Päivittäisessä elämässä käytetään yleensä persialaista aurinkokalenteria, kansainvälisissä yhteyksissä puhutaan meikäläisestä kalenterista, ja uskonnollisessa kontekstissa (esimerkiksi siis juhlapyhissä) käytetään islamilaista kalenteria. On lähes hätkähdyttävää, että näin kouriintuntuvalla tavalla kristallisoituu Iranissa se, että koko maa ja kansa tasapainoilee usean eri todellisuuden välillä. Tänäänkin jokainen iranilainen elää samanaikaisesti päivämääriä 22. lokakuuta 2007, 11. šawwalia 1428 ja 30. mehriä 1386, ja tuntee sen varmasti identiteettinsä nahoissa.

Kun pääsee jyvälle triplapäivämääristä, täytyy selvittää myös rahayksiköt. Virallisesti Iranin islamilaisen tasavallan rahayksikkö on rial, joka teoriassa jakautuu sataan dinaariin. Hinnat myös usein ilmoitetaan rialeina, mutta käytännössä kukaan ei koskaan puhu rialeista vaan – tomaneista. Onneksi sentään rialin ja tomanin keskinäinen suhde on helppo: 1 toman on 10 rialia. Esimerkiksi bussilippu Vali-e Asr -aukiolta kielikoululle on 150 tomania, mutta annan kuskille 1 500 rialia. Alussa nollien laskeminen tuntui oudolta, mutta nyt olen tottunut jo siihen, että 10 000 rialin seteliä katsoessani näen 1 000 tomania. Puheessa asiaa saattaa vielä vähän mutkistaa se, että jos vaikkapa sanakirja maksaa 65 000 rialia, myyjä ei ilmoita hinnaksi "65 000 rialia" eikä "6 500 tomania" vaan "kuusi ja puoli tomania". Tuhannet ovat hinnassa mukana vain elliptisesti.

samedi 20 octobre 2007

GranGangan identiteettikriisi

Muutama lukija huomautti, että GranGangan oikean henkilöllisyyden saa selville käyttämällä nokkeluutta ja Googlea. Olen tästä aivan tietoinen, enkä ole moderoinut pois edes niitä kommentteja, joissa mainitaan etunimeni. Henkilötietoni saisi varmasti joka tapauksessa kaivettua esille, jos oikein haluaisi, joten pidän ainoastaan sellaista linjaa, etten heti kättelyssä läväytä nimeäni lukijan silmäin alle.

Sitä paitsi salamyhkä ja arvoituksellisuuden huntu viehkottavat ja kutkuttavat egoani. Miten imartelevaa, että yksi nokkela in cognito -lukija jo näki oikein vaivaa onkiakseni todellisen minäni esiin! Harmi vain, ettei etsinnän palkintona ole mikään järin imponoiva iikka eikä häpnadillalyövä henkilö, vaan tavallinen kääntäjänpulliainen/opiskelija Teheranista.

(Nyt täytyy olla varovainen, kun pääsin lempiaiheeseeni eli itseeni. Iranistakin olisi koko ajan niin paljon kerrottavaa...)

Cinéma Véritén satoa

Teheranin dokumenttifestivaali jätti minuun jälkensä monella tapaa – sekä elokuvien että tapaamieni ihmisten kautta. Koko tapahtumasta jäi voimakas mielikuva muutoshalukkuudesta, dynaamisesta nuorisosta, vuoropuhelusta, energioista, tahdonvoimasta. Elokuvien ohella festivaalin kiehtovinta antia oli sen yleisö: Felestin- ja Qiâm-elokuvateatterien aulassa oli tungokseksi asti lähinnä nuorta väkeä, joista valtaosa oli elokuva-alan opiskelijoita, taiteilijoita, valokuvaajia tai muilla tavoin kulttuurielämään osallistuvia tarmokkaita iranilaisia. Aulakeskustelujen takia jäi näkemättä monta mielenkiintoista iranilaista elokuvaa (esim. kahdeksasta sokeasta naiselokuvaohjaajasta, iranilaisesta transvestiittirekkakuskista, šiialaisten ja wahhabilaisten näkemyseroista itsemurhaiskujen suhteen, Teheranin huumeongelmasta...), mutta kaikki ne, jotka ehdin katsoa, sytyttivät mieleeni pieniä lamppuja.

Piruz Kalântarin (پیروز کلانتری) dokkari Teheran, kuinka paljon Richterin asteikolla? (تهران، چند درجه ريشتر؟, 'Tehrân, tšand daradže-ye Rišter') luotasi teheranilaisten yleistä puheenaihetta: koska paljon pelätty maanjäristys osuu tiheään asutun Teheranin hatariin rakennuksiin?

Mahmud Kiâni Falâvardžânin (محمود كيانى فلاورجاني) Sârâ Khâtun (سارا خاتون) kertoi mm. Iranin juutalaisista (joita asuu maassa noin 30 000). Note to self: käy teheranilaisessa košer-ravintolassa.

Viikko loppui hienosti Stephen Olssonin ohjaamaan dokumenttiin Sound of the Soul ('Sielun ääni'), joka käsitteli uskonnollista musiikkia. Filmissä esiintyi muiden muassa ylväs afganistanilainen Farida Mahwaš (فريده مهوش), joka haastatteluosuudessa kertoi laulun olevan hänelle pyhä asia; rouva oli pöyristynyt siitä, että eräissä maissa "uskonoppineet" julkeavat kieltää naisilta laulamisen. (Äänen katsotaan fundamentalistipiireissä kuuluvan naisen 'awraan (ar. العورة) eli hijabilla peitettävään osaan ruumiista – naisten julkinen laulaminen on siksi kielletty Iranissa.) Yleisö reagoi näihin sanoihin välittömän spontaanisti taputtamalla, nauramalla ja viheltämällä. Etenkin nuoret iranilaiset pitävät naisten laulukieltoa kismittävänä, sillä se vaikeuttaa huomattavasti musiikin harrastamista ja kuuntelua.

Kieltämättä joskus on hankalaa seilata kieltojen ristiaallokossa. Eräänä iltapäivänä kävin syömässä elokuva-alaa opiskelevan paikallisen tytön M:n kanssa, enkä voinut olla ajattelematta, että periaatteessa syyllistyimme niin tehdessämme rikkeeseen, josta olisi voinut seurata vähintäänkin nuhteita, jos paikalle olisi sattunut tavallista nyrpeämpi tapapoliisi (onneksi tytön taidemaalari-isä liittyi kohta seuraamme). Festarivieraina olleiden oikein mukavien suomalaisten V:n ja E:n (heidän työstään lisää blogissa sitten, kun aika on kypsä), niin kuin muidenkin naispuolisten eurooppalaistuttujeni kanssa, jouduin aina tapaamishetkellä kiemurtelemaan, kun motorinen muisti kurotti ylävartaloa antamaan poskisuudelman. Se ei yleisellä paikalla ole sopivaa, mutta paikalliset tavat meinaavat väkisinkin unohtua, kun kulkee sellaisten iranilaisten seurassa, jotka viettävät kotiseiniensä sisäpuolella aivan samanlaista elämää kuin länsimaalaisetkin.

* * *

Samaisten V:n ja E:n ynnä muutaman täkäläisen tutun kanssa olimme torstai-iltana porukalla syömässä vuoristossa Darbandissa (دربند). Sinne 1 500 metrin korkeuteen eivät katkeruuden kangistamat moraalinvartijat juuri kiipeile, joten alueella näkee paljon meikattuja tyttöjä, pörröpäisiä poikia, ja näiden muodostamia ujosti kuhertelevia pareja. Tunnelma on muutenkin jotenkin epätodellinen: kirkkaankylmä vesi virtaa äänekkäästi vuorilta alas kohti Teherania, jossa solina on peittyvä liikenteen pauhun alle; kirkkaasti valaistuissa kioskeissa myydään värikkäitä marmeladilevyjä (happomarjasta, luumusta, hapankirsikasta, aprikoosista...), tuoreita saksanpähkinöitä vesitölkeissä, suolaista papuvälipalaa ja kuivattua jogurttia; terassiravintolat ovat kuin takertuneet vuorensolan seinämiin, jotka näyttävät elokuvan lavasteilta – ne ovat sattumalta kiveä, vaikka voisivat yhtä hyvin olla paperimassaa.

Vapauden muutosvoimat jylläävät vielä toistaiseksi lähinnä Alborz-vuorten juurella Teheranin pohjoisosassa. Iranilaisten mieliin kammitsoidun energian kyllä vaistoaa, ja tuntuu siltä, että vielä jonakin päivänä hallituksen vanhoillisuuden kasvihuoneilmiö saavuttaa sellaisen lämpötilan, että vuorenrinteille pakastunut muutosvoima alkaa sulaa. Ja silloin sulavesi huuhtelee koko maan!

mardi 16 octobre 2007

GranGanga esittäytyy

Minulta on kyselty bloginimeni alkuperää.

En halunnut esiintyä aluksi omalla nimelläni, sillä blogiani seuraavat tiiviisti, paitsi tuttavapiirini, myös täkäläiset viranomaiset. Siksi vältän täällä sensitiivisiten aiheiden ja nimien viljelyä.

GranGanga on peräisin Almodóvarin elokuvasta Laberinto de pasiones, Intohimon labyrintti. YouTubesta löytää helposti elokuvasta koko sen kohtauksen, jossa epäilyttävä yökerhobändi esittää laulun Gran Gangasta (joka tarkoittaa 'huippulöytöä', 'isoa kihoa'):

Vivo en continua Temporada de rebajas
S**o, lujo y paranoias, Ese ha sido mi destino.


Elämäni on yhtä alennusmyyntiä
S***iä, ökyilyä, paranoiaa: se on minun osani

Quien soy yo y a donde voy? Quien es el y a donde va?
De dónde vengo y que planes tengo? De donde viene y que planes tiene?


Ken olen, minne menen? - Ken hän on ja minne menee?
Mistä tuun ja mitä aion? - Mistä hän tulee ja mitä hän aikoo?

Gran Ganga, Gran Ganga Soy de Teherán
Gran Ganga, Gran Ganga él es de Teherán.
Calamares por aquí Boquerones por allá


Gran Ganga, Gran Ganga, olen Teheranista
Gran Ganga, Gran Ganga, hän on Teheranista
Mustekalaa täällä, sardellia tuolla!

Jne. (Approksimatiivinen suomennos on omaa käsialaani)

En nyt sano ihan samastuvani tuohon Gran Ganga -hahmoon, mutta kertosäe on niin svengaava (käykää vaikka kuuntelemassa!), että halusin sen nimimerkikseni.

Käytän samalla tämän tilaisuuden kiittämällä kaikkia kommentoijia! Sananen lukijoilta silloin tällöin piristää kummasti kirjoittajan mieltä! Ja kaikille FaceBook-kärpäsenpureman uhreille, jotka ovat maanitelleet minua mukaan (olen saanut läjän kutsuja): palveluntarjoajani pitää KasvoKirjaa niin epäilyttävänä, ettei päästä minua sinne laisinkaan. Liityn joukkoonne joskus myöhemmin.

Suosioonne sulkeutuu
GranGanga

Teheranin dokumenttifestivaali

Eilen alkoi tämän viikon kestävä Teheranin ensimmäinen dokumenttifestivaali "Elokuva: Todellisuus" (Cinéma Vérité, نخستين جشنواره بين المللى فيلم مستند "سينما حقيقت" در تهران). Lähdin uteliaana katsomaan, millainen tapahtuma siitä kehkeytyisi. Hauska yllätys oli, että perin runsaassa ohjelmassa on kaksi suomalaista dokumenttia: tietysti Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta ja Jörn Donnerin Ingmar Bergman: Om liv och arbete. Näiden lisäksi viljalti erilaisia dokumentteja ympäri maailmaa. Minua kiinnostaa ainakin festivaalin Syyria-sarja – mukana on mm. Umar Amiralayn (عمر أميرالاي) dokumentti, jonka olen joskus suomentanut YLE Teema -kanavalle.

Kävin katsomassa Felestin-elokuvateatterissa Jiska Rickelsin filmin 4 elementtiä. Se oli ihan vaikuttava kuvaus metsäpalonsammuttajista (tuli), kalastajista (vesi), kaivostyöläisistä (maa) ja kosmonauteista (ilma/avaruus). Sosiologis-kulttuurisesti mielenkiintoisen tilaisuudesta teki sensuuri. Dokumentissa oli kaksi kohtausta, jossa kuvattiin miehiä suihkussa. Ilmeisesti kohtauksessa näkyi navan ja polvien välistä aluetta (sitä pidetään yleisen islamintulkinnan mukaan miesten intiimialueena, jota ei sovi esitellä ihan joka iikalle), sillä juuri näissä kohtauksissa projektorin eteen laitettiin häveliäästi paperi, ja valkokankaasta tulikin hetkellisesti mustakangas. Siitäkös yleisössä syntyi naurunremakka ja vihellysmyrsky! Kaikki tuntuivat pitävän juttua naurettavana. Huvittavinta oli, että sensuuria suorittava henkilö ei ollut koko ajan ihan varma, onko arkaluontoinen kohtaus jo ohi, jolloin hän raotti paperia hieman nähdäkseen, mitä tapahtui. Heti kun alastomat miesvartalot vähän vilahtivat kankaalla, kaikki pimeni taas.

Eräiden uskonoppineiden säädyttöminä pitämät kuvat peitetään täällä samasta syystä kuin naiset. Perusteluna on se, ettei mahdollisesti kiihottavien näkymien haluta aiheuttaa ajatusten hairahtamista johonkin kammoittavaan ja häpeälliseen asiaan niin kuin nyt esimerkiksi siitospuuhien mukanaan tuomiin ruumiillisiin hyvänolontunteisiin. Tämä ajattelu ei tietenkään kestä lähempää kriittistä tarkastelua. Sulot ovat yleensä huomattavasti kiehtovampia verhottuina kuin kaikelle kansalle repostellen esiteltyinä.

Esiriput on tehty raotettaviksi.

dimanche 14 octobre 2007

'Eid-e fetr

Eilen vietettiin siis 'eid-e fetr -juhlaa (عید فطر, arabiaksi 'id al-fitr, عید الفطر) sen kunniaksi, että paastokuukausi loppui ja islamilaisessa kalenterissa siirryttiin šawwal-kuuhun (شوال, persiaksi šavvâl). Nyt voi taas syödä vapautuneesti päiväsaikaankin.

Iranissa kyllä käy joskus mielessä, kuinka moni täällä oikeasti paastoaa. Arabien kanssa olen tottunut siihen, että aika monet ottavat paaston vakavissaan (vaikka eivät muuten harjoittaisi uskontoaan järin vakavasti), mutta šiialaisilla tuntuu olevan aika venyvä käsitys siitä, mitkä (teko)syyt vapauttavat paastoamisesta. Syyksi riittää se, että on matkoilla (matkaksi ei nyt ihan lasketa käyntiä maitokaupassa, mutta melkein...), matkustajan seurassa, sairaana (sairaudeksi näyttää riittävän vaikka epäily siitä, että "mulla saattaisi olla sokeritauti") jne.

Lisäksi ulkona on näkynyt yllättävän paljon ihmisiä syömässä, juomassa tai polttamassa päiväsaikaan. Puistoissa on siellä täällä ollut ihmisiä, joilla on mukana eväät tai savukkeita. Osa heistä on varmaan kristittyjä tai juutalaisia (voisivathan hekin nyt syödä jossain sisätiloissa), mutta suurin osa on kuitenkin muslimeja. Lieneekö paastokuukauden aikana jonkin tekosyyn varjolla syöminen hieman subversiivista toimintaa?

Paaston päättävä juhla osui tosi kauniille päivälle. Olin sopinut illaksi tapaavani suomalaisen R:n Pohjois-Teheranissa. Väkeä olikin juhlan kunniaksi liikkeellä tosi paljon. Lähdimme käymään Darbandissa (دربند, Wikipedia-tietoa ja kuvia persiaksi, englanniksi tai ranskaksi). Jotain disneymäistä oli tässä vuorenrinteelle rakennetussa vapaa-ajankeskus vaellusreitteineen, kauppoineen ja ravintoloineen, mutta illallinen ulkoilmaravintolassa oli viihtyisä. Huomattavasti kylmempi pohjoisessa kyllä oli kuin meillä etelämmässä, mutta talvellahan Darbandissa on yleensä kunnon lumikinoksetkin.

Vaikka nyt hauskaa juttua riitti kotoisasti suomeksi, Iranissa ei tarvinne pelätä sitä, että jämähtää suomalaisseuraan: Härmästä ei ole tullut tänne asumaan kuin viitisenkymmentä ihmistä, niistäkin oikeastaan suurin osa Nokian tai suurlähetystön mukana. Luulisi, että esimerkiksi Dehkhodan huokeista persiankursseista ja Teheranin vauhdikkaasta elämästä ottaisi moni muukin hyödyn irti!

Af-riikka-blogin Riikka kommentoi tänne kuulleensa, että Iranissa on pidätetty joukolla rohkeasti pukeutuneita tai kammattuja nuoria. Se pitää paikkansa; koko tämän vuoden ajan etenkin Teheranissa on kiristetty valvontaa, ja liikaa hiuksia paljastava tai räikeästi ehostettu nainen tai pystytukkainen tai korvakorua käyttävä mies on saattanut joutua vaikeuksiin. Parin viime kuukauden aikana ote on taas hieman höllentynyt, ja eilisessä juhlassa oli ainakin hyvin vapaamielistä menoa. Iranilainen tuttuni kertoi olleensa eräässä toisessa trendikkäässä korttelissa seuraamassa, kuinka hyvin rohkeasti pukeutuneet nuoret olivat jopa tanssahdelleet kadulla ja miten rakastuneita nuoriapareja oli liikkunut käsi kädessä kaupungilla.

samedi 13 octobre 2007

Kaksi naamaa pakon edessä

Olimme eilen ranskalaisen L:n ja täkäläisen H:n kanssa illallistamassa läheisessä puistossa sijaitsevan Teheranin taiteilijatalon (خانۀ هنرمندان, Khâne-ye honarmandân) ravintolassa. Paikka on siitä harvinainen, että se on kasvisravintola. Karnivoorien luvatussa maassa Iranissa on aika säväyttävää, että etenkin täällä eteläisemmässä keskustassa on paikka, jossa perinteisissäkin ruokalajeissa liha on korvattu tofulla. Eliittien temmellyskentällä pohjoisessa, Alborz-vuorten viileässä syleilyssä, se voi olla arkipäivääkin, tiedä häntä.

No, vegetaarius ei ole kovin pitkälle menevän suvaitsevaisuuden väärti. Tavasin ruokaa odotellessamme pöydällä olevaa lappua, ja siinä ilmoitettiin, että ravintola-asiakkaat saavat viipyä paikassa tunnin ja kahvila-asiakkaat 45 minuuttia!!! No, sanomaa oli sentään lievitetty tarkentamalla, että jos asiakkaat epäilevät ruokailun kestävän tuntia pidempään, asiasta tulisi huomauttaa tarjoilijalle...

Aterian (oli muuten tosi maukasta qorme sabzia tofulla (قورمه سبزی)) jälkeen L. halusi polttaa savukkeen, mutta tarjoilija kävi sanomassa, että naiset eivät saa polttaa edes terassilla. Yleensä Iranissa naisilta on kielletty vain perinteisen vesipiipun eli qalyanin polttaminen (mikä tuntuu minusta tosi oudolta, kun olen arabimaissa tottunut aina näkemään vesipiippua polttavia naisia), ja trendikkäissä paikoissa polttaminen on usein sisällä kielletty, mutta että vain naisilta! Tyrmistyimme ja päätimme mennä juomaan teet kotiin.

No, ehkä ravintola täytyy pitää tiukkaa linjaa, ettei muutenkin boheemien ja kapinahenkisistenkin asiakkaiden suosima paikka joudu enempää viranomaisten kyttäyksen kohteeksi. Iranilaisten täytyy aina luovia monen standardin välimaastossa. Useissa kaupoissa on ovessa pieni tarra, jossa naisia kehotetaan tarkistamaan vaatetuksensa "islaminmukaisuus" (pähkähullu termi sinänsä, sillä eihän islam vaatetuksesta sano paljon mitään vaan sitä tulkitsevat vallankahvassa kynsin hampain roikkuvat ihmiset). Joskus teksti on aseteltu hauskan kohteliaasti: "از پذیرفتن خانم های بدحجاب معذوریم "az paziroftan-e khânomhâ-ye bad-hedžâb ma'zurim eli 'Olemme pahoillamme, ettemme voi päästää puutteelliseen hijabiin sonnustautuneita sisään'. Ani harvoin tekstissä mainitaan myös epäasiallisesti pukeutuneet miehet. No, joka tapauksessa näissäkin liikkeissä on usein näkyvästi ehostettuja naisasiakkaita, joilla huivi keikkuu jossain takaraivolla. Tärkeintä lienee, että liike näyttää ulospäin (=viranomaisille) muka kehottavansa kaikkia asiakkaitaan sääntöjen mukaiseen käytökseen.

vendredi 12 octobre 2007

Pingviinejä perjantaibasaarissa

Tänään on kai sitten ramadanin viimeinen päivä. Se ei kyllä liity tähän blogimerkintään mitenkään, vaan tärkeämpää on se, että tänään on perjantai. Päätimme siis ranskalaisystäväni L:n kanssa mennä seikkailemaan perjantaibasaariin. Shoppausseuraksi saimme kaksi tanskalaista persianopiskelijaa, L:n luokkakavereita Dehkhodasta.

Perjantaibasaari on jännä paikka. Se jakautuu kahteen osaan: paikalliset kirpparimyyjät, jotka valtaavat koko päiväksi ilmavan parkkitalon kaksi kerrosta, ja afgaanin näköiset lumppukauppiaat, jotka valtaavat koko päiväksi ostoskeskuksen käytävät (varsinaisten kauppojen ollessa siis kiinni). Varsinkin parkkitalon kirpparikompleksi oli sangen mielenkiintoinen paikka – jos kohta ei välttämättä shoppausmielessä mutta ainakin antropologis-sosiologisia havaintoja varten.

Voi sitä tavaramäärää, joka oli myyntipöydille päätynyt! Aivan kuten Hietsun torilla Helsingissä, täälläkin oli kutkuttavaa kuvitella kaikkia niitä tarinoita, joita jokaiseen esineeseen liittyi. Miten olivat päätyneet Teheraniin Juliette Grécon ja Dusty Springfieldin levyt? Kenen keittiönseinästä oli irrotettu kaakelikoriste, jossa luki hepreaksi "Siion"? Miksi jonkun kirjahyllystä oli päätynyt myyntiin Israelin matkaopas? Mistä oli kaivettu esiin šaahiparin kuvista koottu leikekirja? Kuka oli kerännyt 60-luvulla iranilaisia ja turkkilaisia tulitikkuaskeja? Kuka oli juonut teetä kupeista, joita koristivat kuvaukset Via Dolorosan vaiheista? Missä kodissa oli kuvattu kaitafilmikameralla, ja mitä? Kenen kokoelmista olivat peräisin Dinky Toys -pikkuautot?

Tavaratalon käytäville levittäytyneet afgaanin näköiset myyjät kauppasivat lähinnä vaatteita. Minuun makuuni ei tällä kertaa löytynyt mitään (et non Philou, il n'y avait pas de Prada... mais ça ne m'étonnerait pas de trouver une boutique au nord de Téhéran qui en vende !), mutta tyttöjen mukaan tarttui muutama manto ja huivi (naisten pukeutumisesta tulee blogipostaus joskus myöhemmin...). Vaikutin epäilemättä pätevältä makutuomarilta jakaessani mielipiteitä tyttöjen katsomista vaatteista, koska yhtäkkiä olkaani koputti rouva, joka kysyi minulta mielipidettä eräästä paidasta, jota oli ostamassa pojalleen. Minä liityin asiaan siten, että poika asui Saksassa (jolloin minä eurooppalaisena olin yleispätevä antamaan mielipiteen siitä, tulisiko poika pitäneeksi sitä). Olin vähän kuin the Finnish eye for the Iranian Guy.

Monia lukijoita huvitti, kun luonnehdin taannoin bussissa pönöttäviä tšadoriin pukeutuneita rouvia somiksi munakoisoiksi. Perjantaibasaarissa munakoisoista paljastui hyökkäävämpi puoli. Leidit mustissaan olivat kuin pingviiniarmeija, joka säälimättä lanasi alleen kaikki edessä olevat. Tšadorin alla voi nimittän kuljettaa hämmästyttävää määrää ostoksia, lapsia, laukkuja, eväitä, jumppakasseja, joogamattoja, matkalukemista tai ihan mitä vain. Mikäs sen mainiompi panssari, jolla jyrätä säälimättömästi pari pahaa-aavistamatonta eurooppalaista alleen! Se ei ollut nimittäin kerta tai kaksi, kun myyntipöydän antimia ihmetellessäni jäin pingviinirintaman jalkoihin!

Luovuudella luovii!

Kieltä opiskellessa on hauskaa, kun joutuu tilanteisiin, joissa on pakko selvittää asioita vajavaisella sanavarastolla. Joutuu olemaan hetken aikaa tyhmempi kuin onkaan.

Käväisin apteekissa ostamassa huulirasvaa (olen käyttänyt monta päivää silmänympärysvoidetta huulirasvana – tulee vähän turhan kalliiksi!) ja kosteuspyyhkeitä. Kumpaakaan sanaa en tiedä persiaksi, ja moni muukin avainsana puuttui mielestä ainakin juuri sillä hetkellä, kun suu piti avata apteekintädin katsoessa silmiin. Pyysin siis "väritöntä huulipunaa, koska huuleni ovat kuivat" ja "pienessä paketissa käsipyyhkeitä, jotka eivät ole kuivia". Hyvin se niinkin onnistui, vaikka olo tuntuikin viisivuotiaalta.

jeudi 11 octobre 2007

Miscellanea persica

Tuli vielä mieleeni yksi viime tunnilla oppimani mainio persian kielen ilmaus, jonka haluan ehdottomasti jakaa kanssanne. Kun haluaa sanoa, että tuntee sydämessään kalvavaa sääliä, voi sanoa: دلم كباب شد, "del-am kabâb šod" eli 'sydämeni paistui kebabiksi (=karrelle)'!!! Koko ryhmämme luuli ensin, että ilmaisu on humoristinen, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

Eräs sana, joka on viehättänyt minua persianopintojeni alusta pitäen, on farsin vastine sanalle "naapuri". Se on همسايه (hamsâje), joka tarkoittaa 'sama varjo'. Siis ihmiset, jotka asuvat saman varjon siimeksessä. Samalla tavalla söpö sana on "puoliso", همسر (hamsar) eli 'sama pää'.

J'ai envie de partager cela aussi avec mes lecteurs francophones (Philou, je me demande si tu as eu le courage de continuer à lire mes frénétiques propos en finnois – et Heidi, je suis vraiment très content que même des yeux touquais suivent mes pérégrinations en Iran !). Donc, pour dire en persan qu'on a très très pitié de quelqu'un, on peut utiliser cette expression qui veut dire, en traduction littérale, "j'ai eu le cœur en kebab" !! Je trouve cela tout à fait exquis !

À propos du français, j'ai retrouvé ici, comme partout où je vais, une communauté francophone avec qui je m'entends à merveille. Je suis vraiment très heureux que la présence française dans les pays du Proche Orient soit d'habitude aussi forte ! Comme quoi, les volontés colonialisatrices auront laissé quelque chose d'utile aussi.

Tehran by Night

Ai että oli kiva ilta eilen!


Aamupäivä ja päivä kului käännöstöitä ja läksyjä tehdessä. Olin jo oikein odottanutkin pääseväni taas illan persiantunnille, koska opettajamme on niin kertakaikkisen mukava tyyppi, että parituntinen vierähtää poikkeuksetta suupielet virneessä. Sorayyâ aloittaa aina tunnin tenttaamalla jokaiselta, miten edellinen päivä on sujunut ja mitä kaikkea uutta Teheranissa on tullut vastaan. Sitten tehdään vähän kielioppitehtäviä, mutta loppuaika keskittyy taas keskusteluun, sillä keskitasolla ei enää paljon kielioppia päntätä. Joka kerta tuntuu, että tunti loppuu kesken!


Vielä ei ole varmaa, pidetäänkö lauantain tuntia lainkaan, sillä ramadanin loppujuhla saattaa alkaa juuri silloin. Iranissa ajankohta ei ole määritelty etukäteen niin kuin maallistuneemmissa muslimimaissa, vaan kaikki riippuu ihan oikesti siitä, milloin joku tihrusilmä uskonoppinut on sitä mieltä, että kuu on juuri oikeassa vaiheessa. Täytyy siis seurailla tiedotusvälineitä.


Henkilökohtainen oppimissuunnitelmanihan on sellainen, että olen sillä kurssilla, jolla on vähiten viikottaisia lähiopetuskertoja mutta jolla täytyy nähdä paljon muuta vaivaa (aika paljon tehtäviä, omaehtoista harrastamista ja oppimispäiväkirjan pitämistä); saatuani aina rautaisannoksen Sorayyân lauseoppi- ja sanastoneuvoja panen sitten omalla ajallani kaikki käytäntöön juttelemalla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Ja tänään tämä toteutui parahultaisella tavalla.


Tuntien jälkeen (tavattuani ensin ensi kertaa koulun toisen suomalaisopiskelijan, täällä töissä olevan hymyileväisen ja välittömän R:n) lähdin taas ranskalaisten kaverieni kanssa kohti IFRIä. Heitimme vain koululaukut huoneisiin ja lähdimme heti L:n suosituksesta eleganttiin ja über-trendikkääseen ravintolaan Gilakiin (گیلک), jossa tarjoillaan pohjoisiranilaisia erikoisuuksia. Ruoista aion kirjoittaa kunnon postauksia myöhemmin erikseen, mutta mainittakoon, että maistelimme oikein hyviä munakoisoalkupaloja (mm. دختر لوس "dokhtar-e lus" eli 'hemmoteltu tyttö', joka on mm. grillatusta munakoisosta ja kananmunasta tehty tahna sekä ميرزا قاسمی "mirzâ qâsemi", josta on kuva täällä ja joka on vähän kuin libanonilainen baba ghannuž mutta runsaammalla tomaatilla), ja minä otin pääruoaksi kanaa fesendžun-kastikkeessa (فسنجان, joka tehdään granaattiomenasta ja saksanpähkinöistä ja joka näyttää ihan meksikolaiselta mole-kastikkeelta). Lasku oli nokkaa kohden kyllä 15 euroa, mikä on täällä äärest tyyristä. Mutta se oli sen arvoista.

Vaan nälkämme ei ollut vielä tyydytetty. Lähdimme ravintolasta hengailemaan Teheranin intellektuellien suosiman Gandi-kadun ostarin kahviloihin. Houkuttelevimmalta näytti juuri sillä hetkellä Café de France, jossa ei kyllä ole järin paljon muuta ranskalaista kuin nimi. No, saa sieltä Carte Noire -espressoa. Koska koko seurueemme koostui vielä siinä vaiheessa ranskankielisistä persianopiskelijoista, palautimme meille annetun englanninkielisen ruokalistan ja pyysimme farsinkielisen tilalle. Tämä oli omiaan herättämään viereisten pöytien huomion, ja keskustelu alkoi äkkiä viritä naapuripöytien nuorison kanssa. Minun vieressäni istui kolmen nuoren taide- ja kulttuurialojen (elokuvaa, muotoilua, kirjallisuutta...) opiskelijan seurue. He olivat niin nuoriksi opiskelijoiksi aivan älyttömän fiksuja ja kypsiä, ja juttelimme pitkät pätkät maailman menosta. Ja tietenkin runoudesta – runous on iranilaisille yhtäältä pyhää ja toisaalta arkipäiväistä. Kaikki osaavat ulkoa niin klassisen ajan runoutta kuin uuden polven tekstejä.

Café de France meni kiinni yhdentoista maissa, mutta juttua tuntui riittävän, joten siirryimme uusine ystävinemme vilkkaan Vanak-aukion lähellä sijaitsevaan Šiz-kahvilaan (شيز), joka on auki ympäri vuorokauden. Jatkoimme rupattelua aamupuolelle yötä, ja yksi tytöistä kutsui koko konkkaronkkamme perheensä luokse syömään äidin herkkuja. Äiti on paitsi hyvä ruoanlaittaja myös esiintyvä taiteilija (soittaa luuttua)! Siitä illasta tulee varmasti mielenkiintoinen!

Työn ääreen sillä välin palaa
miehenne Teheranissa
GranGanga

mardi 9 octobre 2007

Ilmoitusluontoista

Nonni. Heti kun menin leveilemaan Teheranin-kannykkanumerollani, kavikin ilmi, etta ulkomailta Iraniin tuleville tekstiviesteille on nyt pantu stoppi. Eli mina voin (toistaiseksi) lahettaa tekstareita muualle, mutta te ette minulle.

Ja sitten merkkiasiaa: takalaisissa nappaimistoissa ei ole diereesia ollenkaan, joten en saa katevasti skandeja nakyviin. Yritin myos ASCII-koodeilla, mutta nekaan eivat jostain kumman syysta toimi. Ranskan aksentit kylla saan nakyviin nappailemalla oikeat koodit (aikaavievaa, mutta olkoon), mutta joudutte nyt karsimaan skandittomasta tekstista niin kauan kunnes saan oman koneeni semmoiseen kuosiin, etta paasen silla suoraan nettiin.

Tanaan jarjestettiin IFRIssa mielenkiintoinen filmi-ilta, Germaine Tillionin (lisatietoa ranskaksi tai englanniksi ja satavuotiaan rouvan kotisivu) Le Verfugbar aux Enfers. Koskettavaa ja mielenkiintoista ja hirtehista operettia.

Nyt akkia jotain sutinaa!

Pari viime postaustani ovat olleet luonteeltaan aivan liian poliittisia. Semmoinen ei haihattelevan humanistipellen pirtaan sovi, joten Kumman kaa -sarjan Ellun tavoin vaadin blogiini akkia jotain sutinaa. Ja sutinahan taalla kay.

Kavi sitten niin, etta edellisen asuinpaikkana lahiymparisto osoittautui viime metreilla Teheranin transukortteliksi. Ensin en ollut tajunnut asian laitaa, kun hieman miehevia naisia tulee nailla leveysasteilla vastaan muutenkin. Mutta kun eras kotikadullani partioiva tuli vihjailevasti "kysymaan mita kello on", silmani avautuivat tahankin epatodelliseen todellisuuteen. Ei taida heilla olla helppoa. Vaikka Iranissa transseksuaaleilla on mahdollista paasta valtion tukemaan sukupuolenvaihdosleikkaukseen, prosessi on hankala, ja kulttuurinen painostus ymparilla on varmasti raskas kantaa.

Vali-e Asr -aukiolla oli taas eraana toisena iltana ostamassa pahaa-aavistamattomana zorrat-snackia (ذرت - lampimia maissinjyvia valkosipulikastikkeen, suolan ja pippurin kanssa), kun kylkeeni ankesi nuori nainen, joka halusi valttamatta treenata kanssani englantiaan. Jutusteli ehti jatkua hetken ennen kuin tajusin, etta hanen mielessaan oli kylla tarjota minulle muutakin kuin juttuseuraa. Tilanne oli outo semminkin kun Iranissa aarest harvoin naisvaki tulee vilkkaalla paikalla hieromaan tuttavuutta niin innokkaasti. Epailenpa, etta tyttoparka kuului Teheranin huumeriippuvaisten monipaiseen ja alati kasvavaan joukkoon.

Viattomampaa sutinaa Teheranissa tapahtuu kaikkialla. Nuorten suosimat kahvilat ja eritoten puistot ovat otollisia tilaisuuksia kuulumisten ja kannykkanumeroiden vaihtamiseen. Samoin mielenosoituksista ja uskonnollisista kulkueista on muodostunut varsinaisia senssijuhlia. Ja vaikka bussit on Iranissa segregoitu niin, etta naiset istuvat takana ja miehet edessa, yhteistaksit ottavat asiakkaat sukupuoleen katsomatta. Nuoret voivat hyvin suunnitella matkansa niin, etta paasevat likistelemaan koko pitkan ajomatkan jonkun ihkun vieressa.

Jerusalem-paiva - Kuka osoittaa kenen mielta ja minne?

Alin marttyyrikuoleman muistojuhlan jalkeisena paivana 4.10. ajatukset siirtyivat tuoreempaan marttyyrivereen – intifadan palestiinalaisuhreihin. Vuosittainen Jerusalem-paiva on niita tapahtumia, jollaisista maailmalle levinneet kuvat ovat etsautuneet lannen mielikuviin Iranista ja iranilaisista: tummanpuhuva tuhatpainen joukko islamilaisen vallankumouksen lapsia heristamassa Koraaneja ja mylvimassa kuolemaa Suurelle Saatanalle. Blogini tarkoitus ei ole suinkaan ponkittaa moista vihamielista kuvaa nykyisesta kotimaastani, mutta kraportoidaanpa nyt, kun kerran viranomaisten suosituksia uhmaten tulin lahteneeksi seuraamaan mielenosoitusta.

Jarjestelyt tekivat minuun suuren vaikutuksen: edellisena iltana televisiossa neuvottiin iltauutisten yhteydessa, millaista reittia kulkueet etenevat kohti Teheranin yliopistoa; julisteita, viireja, lakkeja, liiveja ja ilmapalloja oli painettu valmiiksi niin paljon, etta kaikille riittaisi jokin iskulause puitavaksi; kulkuetta johtavien kuorma-autojen lavoilla oli villitsijoita kovaaanisineen huudattamassa sopivia mottoja (مرگ بر آمریکا - مرگ بر اسرائیل "marg bar âmrikâ, marg bar esrâ'il" eli 'kuolema Amerikalle, kuolema Israelille'). Mistaan jarin spontaanista tunteenpurkauksesta ei siis ollut kyse, vaan valtaosa osallistujista tuntui olevan kyyditty paikalle varta vasten. Maassa, jossa vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat rajallisia, koko perheen festarihenkinen reippailu paattajien mielesta hyvan asian puolesta on ihan tervetullut poikkeus etenkin vahavaraisille kansanosille. Nuoret flirttailivat vakijoukon siimeksessa keskenaan; lapset kinasivat siita, kuka keraisi eniten viireja ja julisteita (joissa oli jos jonkinlaista irvokasta kuvaa Bushista ja Israelin lipusta); katukauppiaita naytti harmittavan, etta Jerusalem-paiva osui ramadan-kuulle – muuten mielenosoittajille olisi varmasti mennyt kaupaksi nakkisampyla ja limupullo poikineen. Olisikin ollut hauska nahda osanottajia vaatimassa kuolemaa Amerikalle Coca-Cola-pullo kadessa...

On vaikea sanoa, millaiset pontimet Jerusalem-paivan mielenosoittajilla oli. Uskon kuitenkin, etta harva osallistujista kieltaytyisi Jenkkilan Green cardista. Myohemmin juttelin mielenosoituksesta takalaisten kanssa, ja kaikki suhtautuivat koko juttuun jotenkin hapeillen: "No meilla nyt on tammoista... Ei ne millaan pahalla..."

Hallituksellekin tilaisuus taisi olla pikemminkin kielenosoitus vihollisia vastaan kuin mielenosoitus palestiinalaisten puolesta. Jarin paljon en nimittain nahnyt iskulauseita enka julisteita, joissa olisi vaadittu apua karsiville gazalaisille ja lansirantalaisille. Viesti keskittyi lahinna Yhdysvaltain ja Israelin mollaamiseen – ja mielenkiintoisesti etenkin Libanonin Hizballahin tukemiseen. Nasrallahin kuvia ja šiialaisen jarjeston Hizballahin keltavihreita lippuja nakyi kylla siella taalla, mutta vaikkapa sunnalaisen Hamasin tunnuksia tai merkkihenkiloiden kuvia ei silmiini osunut...

* * *

Paljon spontaanimpi ja poliittisesti merkittavampi miekkari sitavastoin laimahti 8.10. Teheranin yliopistolla (joka on ollut aina sisapoliittisen muutoksen liikkeellepaneva voima). Presidentti oli siella pitamassa puhetta, kun opiskelijat olivat alkaneet pitaa metelia ja jopa huutaneet sangen suorasanaisia iskulauseita teokraattista diktatuuria vastaan. Amerikkalainen kurssikaverini kieli-instituutista oli sattunut paikalle ja raportoi kampuksen tiukasta tunnelmasta persiantuntimme jelkeen. Viimeksi kun vastaavaa tapahtui, viranomaiset tiukensivat pihtiotettaan (nuorten) poliittisista oikeuksista. Saa nahda miten asiat lahtevat nyt kehittymaan. Varmaan on kuitenkin, etta muutoshalukkuus ja muutosvastarinta tuijottavat tassa maassa toisiaan kuin kaksi pillastunutta harkaa, joista kumpikaan ei aio hevilla peraantya.

Riikka ehtikin jo esittaa tasta aiheesta kysymyksen kommentissa edelliseen kirjoitukseeni. Ja totuus on, etta valtamedia taalla yrittaa vaieta asian kuoliaaksi, mutta sana kiiri kylla kulovalkean tavoin. Illalla taksikuskikin viittasi ohimennen asiaan, ja presidentin nimen mainitessaan pyoraytti etusormeaan paljonpuhuvasti oikean ohimonsa vieressa...

dimanche 7 octobre 2007

Elama vakiintuu

Vihdoinkin alkaa tapahtua!

Sain tanaan vastauksen IFRIsta, josta tulee nyt sitten kotini nailla nakymin edes muutamaksi viikoksi. Huone tutkijaresidenssissa maksaa vain 15 euroa yolta. Siella oleskellessani voin sitten yrittaa loytaa pysyvampaa ratkaisua jostain muualta. IFRI on vahan kauempana kielikoulusta kuin tamanhetkinen hotellini, mutta muuten sijainti on oikein hyva.

Ranskalaisiin voi aina luottaa ;-)

Siskokulta kysyikin, onko asuntotilanne yhta hankala kuin annoin itselleni ennen lahtoa kertoa. Kylla se oikeastaan on. Pienia asuntoja on hyvin vahan, koska iranilaiset asuvat yleensa perheissa (usein vanhempien luona kunnes perustavat oman perheen). Lisaksi kalustetut asunnot on yleensa tarkoitettu firmojen palveluksessa oleville kansainvalisille bisnesmiehille, joiden maksukyky on vahan eri luokkaa kuin meikalaisen. Kaiken huipuksi kalustamaton asunto tarkoittaa teheranilaisittain yleensa sita, etta asunnossa ei tosiaan ole edes jaakaappia, lamppuja ei mitaan.

Minun syyslukukauden persianopintojanihan rahoittaa osin Audiovisuaalisen kulttuurin edistamiskeskus, mista heille suuri kiitos!

Toinen edistysaskel juurtumisessani Teheraniin on se, etta minulla on nyt paikallinen kannykka. Suomen yhteys lakkasi jostain syysta toimimasta toissapaivana, joten marssin Vali-e Asr -aukion puhelinliikkeeseen kysymaan neuvoa. Samalla selvisi, etta ulkomaalaiset voivat nykyaan avata prepaid-liittyman ilman mitaan muodollisuuksia. Niinpa teinkin, ja nyt minulla on iranilainen kannykkanumero +98 (0)935 541 2309. Uskallan julkaista sen ihan nain avoimesti netissa kaikkien pilasoittelijoiden uhallakin... En viela tieda, miten hyvin tekstiviestit kulkevat tanne. Laitoin eilen illalla pari tekstiviestia Suomeen, mutta vastauksia en ole saanut. Kaikkein ylpein olen kuitenkin siita, etta hoidin koko liittymanavauksen ja muut transaktiot persian kielella, koska liikkeessa ei osattu englantia. Hyva niin!

Ymmartaakseni IFRIssa on nettiyhteys, joten saatanpa kirjoittaa seuraavat postaukseni sielta. Kerrottavaa on vaikka milla mitalla: koko ajan ymparilla tapahtuu niin paljon kaikkea mielenkiintoista, etta naita viesteja voisi kirjoittaa paivittain roppakaupalla!

Pilvisesta Teheranista raporttinsa paattaa tahan
GranGanga

samedi 6 octobre 2007

Verta verrasta - Iran ja marttyyrit

3.10. (islamilaisen kalenterin mukaan 21. ramadan-kuuta) oli siis Iranissa vapaapaiva profeetan seuraajan Alin (persiaksi Hazrat-e Ali, حضرت علی) marttyyrikuoleman muistoksi. Respan tytolla oli poikkeuksellisesti kokomusta vaate, ja liikenteen jyly oli tipotiessaan, kun suuri osa teheranilaisista oli ilmeisesti sukuloimassa, rukoilemassa tai vetelemassa hirsia kotona. Vapaapaiva osui sopivasti keskiviikolle, joten viikonloppu (taalla to ja pe) venyi tavallista pidemmaksi – kaiken kukkuraksi torstai oli viela Jerusalem-paiva (josta lisaa seuraavassa postauksessa).



Marttyyrius on ilmio, jota on lannen nakokulmasta usein hankala ymmartaa, vaikka monen eurooppalaisenkin uskonto perustuu olennaisesti nayttavaan ja inhaan marttyyrikuolemaan ristinpuulla. Marttyyraj kunnioitetaan kaikissa Lahi-idan maissa, mutta Iranissa kultti on kehittynyt aivan omaksi taiteenlajikseen. Nytkin rakennusten seinilla riippui mustia surukankaita, joihin oli maalattu vertavaluva sana šahâdat (شهادت) eli 'marttyyrikuolema'. Marttyyrien muistojuhlissa ja pyhiinvaelluskohteissa on tapana paastaa tunteiden vuolas kymi liikkeelle. Erityisesti mieleeni ovat jaaneet Damaskoksessa Ruqayyan haudalla nakemani miesten vuodattaman katkerat kyynelet.



Marttyyrifanituksen huipentuma on tietysti islamilaisen kalenterin muharram-kuun (محرم, persiaksi moharram) 10. paiva, jolloin šiialaisten kolmannen imaamin Husainin marttyyrikuolemaa surraan nayttelemalla kuvaelmia kyseisesta taistelusta ja jarjestamalla kulkueita, joissa surijat hakkaavat itseaan rintaan tai ruoskivat itseaan verille metalliketjusta tehdyilla ruoskilla (persiaksi شلاق, šallâq). Tasta verisesta spektaakkelista tulevat aina mieleeni suomalaisten aarikristittyjen hautajaiset, jollaisia paasin joskus seuraamaan. Siella maallikkosaarnaajat paasasivat, kuinka syntiset kuurataan puhtaiksi karitsan verella.



Asia aivan erikseen on iranilaisten suhde Iranin ja Irakin sodassa kaatuneisiin marttyyreihin. Niista lisaa tuonnempana, kunhan ehdin kayda tutustumassa Teheranin mittavaan marttyyrien hautausmaahan.



Paahan pantattavana: ثریا موسوی: میانی 1 eli Dehkhoda-instituutin keskitaso 1:n oppikirja

Kohtaamisia kadulla

Kiitos runsaista kommenteista! GranGanga vastailee kysymyksiinne sita mukaa kuin nettikahvilassa ehtii.

Kollega kysyi, voivatko paikalliset naiset puhua kadulla ulkomaalaisille miehille tai miehille yleensa. Veikkonen! Kylla vain. Laheisempi kanssakayminen tai varsinainen seurustelu voi herattaa paheksuntaa, jos mies ja nainen eivat ole sukua eivatka tunne toisiaan entuudestaan jostakin siveellisesta yhteydesta, mutta neuvon kysyminen, kuulumisten vaihtaminen tai muutaman sanan rupattelu kay toki laatuun.

Itse asiassa Alin marttyyrikuoleman muistopaivana 3.10. lekottelin puiston auringonpaisteessa ja tein persianlaksyja (tunteja ei pidetty juhlan vuoksi), kun ymparille pelmahti yhtakkia taivasteleva rouvaparvi. Joukon ilmiselva alfanaaras vaaleine paahuiveineen kaveli maaratietoisesti minua kohti kysymaan jotain venajaksi. Vastasin farsiksi, etten ole venalainen mutta etta parjaan (skandit, kaipaan teita!!!) kylla persian kielella. Siitakos matameilta ilo irtosi, ja mustina liekkeina liehuvat vaatteet saarsivat (saarsivat? saartoivat? molemmat tuntuvat oikeilta!) minut yha tiukemmin. Kysymyksia alkoi sadella. Jokainen vastaukseni sai osakseen suurta ihailua ja arabiankielisia ilmauksia hauskalla persian aksentilla ("lâ havle va-lâ qovve illâ billâ", 'vain Jumalassa on valta ja voima'; arabit kayttavat samaa sanontaa لا حول ولا قوة إلا بالله usein, kun joku mainitsee kuoleman). Alfarouva helaytti hetken huumassa ilmoille jopa pienen laulunpatkan, mutta vaikeni kuitenkin pian ja katsoi saikahtaneena ymparilleen.

Tyydytettyaan uteliaisuutensa naiset lahtivat pois ehtoisasti pulputtaen, ja joukon ainoa tšadoriin sonnustautunut rouvakin avasi ensi kertaa suunsa sanoakseen totisena: "Veri gud."

Kaupungilla ventovieraille puhuminen on muutenkin taalla oikein kansallisharrastus. Heti jos joku asia askarruttaa mielta, iranilainen tarraa ensimmaiseen vastaantulijaan ja kysyy talta neuvoa. Kun etsii jotain paikkaa, on ihan tavallista kysya ohjeita kolmen metrin valein, vaikka on jo saanut seikkaperaiset suunnistusohjeet edellisilta vastaantulijoilta. Neuvoa kysytaan niin miehilta kuin naisiltakin, ja minultakin on jo useaan otteeseen kysytty tieta milloin minnekin. En usko, etta ihmiset pitavat minua kovin iranilaisen nakoisena – kyse lienee pikemminkin siita, ettei kukaan edes pysahdy katsomaan, minkanakoiselta kadunmiehelta ohjetta kysyy. Mutta mikas sen mukavampaa; olen kaynyt monet mielenkiintoiset keskustelut juuri tieta kysyneiden ihmisten kanssa. Eraan herrasmiehen kanssa paadyimme jopa syomaan yhdessa iftaria, kun tama oli ikionnellinen saadessaan puhua norjaa (siis mina puhuin kylla ruotsia, mutta sujuuhan se niinkin). Herra oli asunut Norjassa useita vuosia ja kaipasi sinne kovasti.

Puistolukemisena: Teheranin kartta.

mardi 2 octobre 2007

Kiitokset kommenteista

Kiitan liikuttuneena kaikista jattamistanne kommenteista. Jattakaa niita toki jatkossakin (nythan ei tarvitse edes erikseen ilmoittautua – klikkaatte vain jutun alla olevaa commentaires-linkkia ja kirjoitatte ruutuun kommentin anonyymina). On tosi kiva tietaa, etta joku lukee jorinoitani! Ja jos haluatte tietaa jotain erityista Teheranista, kyselkaa ihmeessa!

terv. GranGanga

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Ensimmaisen paivan yksityistaksikyydit saivat riittaa, ja olen paattanyt jalkautua tavallisen kansan pariin yhteistakseihin ja busseihin. Onnikkakyyti hotellilta koululle kestaa kylla lahes tunnin, mutta lysti maksaa vain 150 tai 25,5 tomania (!) sen mukaan, hyppaako uuteen vai vanhaan bussiin. Ja sen sisallahan tarjoutuu parahultainen tilaisuus tarkkailla kansan syvia riveja.

Yhteistakseissa ja kalliimmissa busseissa kulkevat ovat yleensa tottuneempia ulkomaisiin kanssamatkustajiin. Naisilla on varikkaampia huiveja ja miehilla 1980-luvun korkealantioiset housut ja ne isot tukat; laastaroituja neniakin nakee, vaikka useimmat niista kulkevatkin yksityisautoissa. Kun taas astuin huokeampaan vaihtoehtoon, kymmenet yhteen kasvaneet kulmakarvat kaantyivat katsomaan minua kysyvasti. Iranilaisissa busseissa naiset istuvat aina bussien takaosassa, ja halvan bussin piippuhyllylla kaikilla naisilla oli yllaan musta tšador (vaatteen nimi چادر tarkoittaa muuten persiaksi 'telttaa'). Se sai heidat nayttamaan somilta munakoisoilta torikauppiaan tiskilla. Arabit haukkuvat tallaisia konservatiivisia naisia juuri munakoisoiksi (باذنجان), mutta mina kaytan nimitysta aivan ystavallisessa mielessa. Munakoisohan on herkkua!

Bussimatkalla oppii aina jotain Vahintaankin niita voi pitaa kuullunymmartamisen harjoituksina, vaikka viela en puhutusta persiasta aivan kauheasti selvaa aina saakaan.

Bussilukemisena: uudet persian sanakirjat

P.S. Pitakaa sormet ristissa! Yritan saada asuntoa ranskalaisesta tutkimusresidenssista. Vaikken ole ranskalainen. Enka tutkija...