Tuulen viemää

Parin lupaavan keväisen päivän jälkeen kylmä palasi ryminällä, kun jostain Keski-Aasian aroilta alkoi puhaltaa pureva myrskytuuli. Kahden vuorokauden ajan kotona kuului huolestuttavia ääniä, kun naapurirakennusten peltikatot panivat puhurille kampoihin ja ikkunalaseihin lenteli jos jonkinlaista rikkaa ja roskaa. Kaveri Kuwaitista meilaili, että siellä on ollut pahimmat hiekkamyrskyt vuosiin. Meitä yhdistää tuuli.

Vähän kuin tuuli puhaltaisi nykyhetkestä Persianlahden yli kymmenen vuoden takaiseen elämääni. Kymmenen vuotta sitten asuin vuoden Kuwaitissa, kun opiskelin sikäläisessä yliopistossa arabiaa. Nyt olen Iranissa ja opiskelen persiaa. Nämä eivät näyttäisi siis ainakaan olevan niitä paljonpuhuttuja muutoksen tuulia, joiden väitetään puhaltavan siellä täällä.

Vaikka ilmavirta hetkellisesti laski ikävästi lämpötilaa, se tuntuu puhdistaneen Teherania, joka on maailman pahiten saastuneita suurkaupunkeja. Kaupungin pohjoinen kruunu, lumihuippuinen Alborz-vuoristo, piiloutuu usein katseilta verhoutumalla kellervään savusumutšadoriin, mutta puhurien jälkeen se on näkynyt selväpiirteisenä monen päivän ajan. Vietävän kaunista! Yliopistolla näen vuoret myös uuden luokkahuoneen ikkunasta. Katseeni hakeutuisi rinteille koko ajan, ellei persianopiskelu olisi niin mielenkiintoista.

P.S. Kiitos kommentoijille, ja erityisesti Iranoian blogiinsa linkittäneille Ritalle ja ebrufinille sekä e-ilopillerin minulle lähettäneelle Yskän saa, kun yksin makaa -bloggaajalle!

Kommenteista

Nightvision kertoi olevansa kiinnostunut muslimimaista mutta vierastavansa matkustamista Lähi-itään. On totta, että naisella on Iranissa enemmän mielessä pidettävää kuin meillä miehillä. Toisaalta iranilaiseen pukeutumiskoodiin on aika helppo mukautua lisäämällä aivan tavallisiin länsimaalaisiin vaatteisiinsa muutaman strategisen asusteen (lähinnä huivin ja tunikan). Minusta olisi harmi jättää Iran näkemättä ja kokematta vain siksi, että joutuu matkan ajaksi hieman muokkaamaan pukeutumistaan ja käyttäytymistään. Ja jos huivinkäyttö tuntuu mahdottomalta niellä, voi Iranin sijaan käydä arabimaissa, joista vain Saudi-Arabiassa länsimaalaistenkin pitää pääsääntöisesti käyttää huivia. Arabimaista suosittelen lämpimimmin Syyriaa, jossa olen oleskellut paljon opiskelemassa ja työskentelemässä.

Hannele taas huhuili paratiisistaan, että miksi tšador-kulkueen naiset kutsuvat vaatettaan juuri suojaksi. Lähi-idän ajattelu on sikäli ikävän alentavaa miehiä kohtaan, että miesten katsotaan usein olevan lähtökohtaisesti viettiensä armoilla läähättäviä elukoita, joiden itsekontrolli on suoraan verrannollinen naisten hameenhelman pituuteen. Tšador on siis ensisijaisesti suoja miehiä vastaan. Käytännössä se on myös suoja toisia naisia vastaan, sillä suurin osa tšadorien kannattajista taitaa kuitenkin olla naisia, ja vähemmän peittävästi pukeutuva saattaa saada usein huonoa palautetta juuri toisilta naisilta.

Tässä samassa ajattelumatriisissa mies tarvitsee vähemmän suojaa. Ei sovi kuitenkaan unohtaa, että hijab, islamilainen pukeutumissäännöstö erilaisine tulkintoineen, koskee myös miehiä. Miehillä navan ja polvien välinen alue tulee pitää peitossa kaikilta muilta paitsi lähimmiltä perheenjäseniltä. Iranissa hihattomassa paidassa tai shortseissa näyttäytyminen julkisilla paikoilla toisi ongelmia siveyspoliisin kanssa myös miehille.

Tšadoreista

Alempana on kuvia jokin aika sitten yliopistolla järjestetystä tšadorin kannattajien kulkueesta. Satuin katselemaan viidennen kerroksen ikkunasta perjantaiksi hiljentynyttä 16 Azar -katua, kotikatuani. Harmaalle asfaltille ilmestyi ensin kaksi ja kolme mustaa läikkää, sitten kymmeniä, ja lopulta harmaata ei näkynyt väleistä enää ollenkaan. Kuin pölyinen katu olisi kastunut sateesta. Lähdin ulos katsomaan. Mustan kangasmeren joukosta loisti sadoittain hymyileviä, kikattelevia tai haaveilevampia kasvoja, naisellista tähtisumua.

Tšador on yleensä musta mutta joskus muunkin värinen lakanamainen kangas, johon useimmat iranilaiset naiset kietoutuvat liikkuessaan ulkona ja rukoillessaan. Siinä ei ole mitään kiinnitysmekanismeja, vaan liehuvaa kangaskaistaletta pidetään edestä kiinni hampailla ja käsillä. Päähuivissa se voi olla kiinni pinneillä. Joskus tuntuu uskomattomalta, miten naiset osaavat kulkea tuulisessakin säässä tšadorissa, jonka alla vieläpä kulkevat vaikka mitkä kantamukset.

Tšadorit voivat näyttää päällepäin kaikki samanlaisilta, mutta materiaaleissa, väreissä ja mustankin sävyissä on lopulta suuria eroja. Lisäksi sitä voi käyttää kaikenlaisten vaatteiden kanssa. Nuorilla on alla usein farkut, tennarit ja pitkä takki tai kesällä tunika. Päähuivi näkyy yleensä tšadorin reunan alta. Pakollinen asuste se on vain moskeijoissa ja muissa uskonnollisissa paikoissa.

Vaatteen nimi, چادر, tšâdor, tarkoittaa 'telttaa'. Iran on siis kuin valtava leirintäalue! Kiinnostavaa on pohtia sitä, millaisilla vaarnoilla nämä teltat ovat kiinni ja millaisessa maaperässä. Se harhaluulo länsimaalaisten on ainakin hyvä karistaa mielestään, että tilaisuuden tullen suurin osa täkäläisistä naisista panisi tšadorinsa naftaliiniin. Jos huivipakko yhtäkkiä Iranissa toteutettaisiin, ehdoton valtaosa jatkaisi päänsä peittämistä. Teheranin katukuva kyllä muuttuisi, sillä suurin osa huivipakon vastustajista asuu juuri täällä.

Tšadoreista

Alempana on kuvia jokin aika sitten yliopistolla järjestetystä tšadorin kannattajien kulkueesta. Satuin katselemaan viidennen kerroksen ikkunasta perjantaiksi hiljentynyttä 16 Azar -katua, kotikatuani. Harmaalle asfaltille ilmestyi ensin kaksi ja kolme mustaa läikkää, sitten kymmeniä, ja lopulta harmaata ei näkynyt väleistä enää ollenkaan. Kuin pölyinen katu olisi kastunut sateesta. Lähdin ulos katsomaan. Mustan kangasmeren joukosta loisti sadoittain hymyileviä, kikattelevia tai haaveilevampia kasvoja, naisellista tähtisumua.

Tšador on yleensä musta mutta joskus muunkin värinen lakanamainen kangas, johon useimmat iranilaiset naiset kietoutuvat liikkuessaan ulkona ja rukoillessaan. Siinä ei ole mitään kiinnitysmekanismeja, vaan liehuvaa kangaskaistaletta pidetään edestä kiinni hampailla ja käsillä. Päähuivissa se voi olla kiinni pinneillä. Joskus tuntuu uskomattomalta, miten naiset osaavat kulkea tuulisessakin säässä tšadorissa, jonka alla vieläpä kulkevat vaikka mitkä kantamukset.

Tšadorit voivat näyttää päällepäin kaikki samanlaisilta, mutta materiaaleissa, väreissä ja mustankin sävyissä on lopulta suuria eroja. Lisäksi sitä voi käyttää kaikenlaisten vaatteiden kanssa. Nuorilla on alla usein farkut, tennarit ja pitkä takki tai kesällä tunika. Päähuivi näkyy yleensä tšadorin reunan alta. Pakollinen asuste se on vain moskeijoissa ja muissa uskonnollisissa paikoissa.

Vaatteen nimi, چادر, tšâdor, tarkoittaa 'telttaa'. Iran on siis kuin valtava leirintäalue! Kiinnostavaa on pohtia sitä, millaisilla vaarnoilla nämä teltat ovat kiinni ja millaisessa maaperässä. Se harhaluulo länsimaalaisten on ainakin hyvä karistaa mielestään, että tilaisuuden tullen suurin osa täkäläisistä naisista panisi tšadorinsa naftaliiniin. Jos huivipakko yhtäkkiä Iranissa toteutettaisiin, ehdoton valtaosa jatkaisi päänsä peittämistä. Teheranin katukuva kyllä muuttuisi, sillä suurin osa huivipakon vastustajista asuu juuri täällä.

Kuvia tšadorkulkueesta

Teksti: Islamilainen pukeutuminen on suoja eikä rajoite. Teksti: Tšador on islamilaisista asuista parhain

Näkymä ikkunastani

Thèse, antithèse, foutaise

Iran ei koskaan lakkaa yllättämästä. Heti vallankumouksen vuosijuhlan jälkeisellä viikolla olin kävelemässä elokuviin katsomaan uutta iranilaista leffaa همون و دریا, Hamun o Darya eli 'Hamun ja Darya' (kahdesta nuoresta kertova rakkaustarina, johon sisältyi huvittavan anakronistinen urotyöteema, todella kaunista värimaailmaa ja koskettavia maisemia). Juuri ennen kuin käännyin Vali-e Asr -aukiolle, huomasin erään kulttuurikeskuksen seinässä julisteita, joista minuun katsoi tutunoloinen pikkutyttö. Se oli mustavalkoinen Marjane Satrapi piirroselokuvasta Persepolis!

Persepolis-animaatio on toki ollut saatavissa farsiksi tekstitettynä lukuisista Teheranin elokuva- ja musiikkikaupoista, mutta tuntui uskomattomalta, että tämä Iraniin kriittisestikin suhtautuva animaatio esitettäisiin virallisesti ja luvan kanssa valtion subventoimassa kulttuurikeskuksessa. Ohjelmaan sisältyi peräti virallinen kritiikki ja yleisökeskustelu.

Näimme rainasta tietysti sensuroidun version, mutta aivan pilalle leikelty se ei ollut. Satrapin teoksen pääteemat tulivat kyllä hyvin esille. Minä nautin esityksestä täysin rinnoin (mm. Danielle Darrieux'n ääni isoäidillä oli todella herkullinen), mutta erityisen mielenkiintoista oli seurata yleisön reaktioita näytöksen aikana ja sen jälkeen. Persepoliksen hersyvä huumori tarttui nuoreen yleisöön, ja vakavampien hetkien aikana katsomon lattia tuntui notkuvan hiljaisuuden painosta.

Itse animaation jatkeeksi kulttuuriministeriö oli katsonut parhaaksi toteuttaa lyhyen "dokumentin" Iranin-vastaisten elokuvien historiasta. Persepolis luettiin siinä kuuluvaksi samaan sarjaan kuin 300, Lastani ette saa ja liuta muita keskinkertaisuuksia. Pätkässä valotettiin myös viranomaisten näkökulmaa Satrapin henkilöön: hänet esiteltiin väljämoraalisena ja - hui kauhistus - eronneena naisena, joka suhtautuu vihamielisesti kaikkiin uskontoihin. Tällä hetkellä koko yleisö pomppasi pystyyn kuin yhteisestä käskystä ja marssi salista ulos. Valuakseen takaisin vasta kuulemaan virallista kritiikkiä.

Virallinen kritiikki kesti parikymmentä minuuttia. Sinä aikana virkamies osoitti suurta taitoa asetella sanansa niin, ettei olisi joutunut yleisön silmissä naurunalaisen lisäksi halveksittavaksi, samalla kun kuitenkin puhui teoksesta tarpeeksi vähättelevään sävyyn miellyttääkseen eturivissä istuvia viranomaisia. Minä jouduin kyllä keskittymään aivan äärimmilleni, että olisin pystynyt edes jotenkin seuraamaan hänen kapulakielistä farsiaan. Pääpointti oli kuitenkin se, että Persepolis maalaa Iranista aivan liian synkän kuvan eikä mitenkään voi edustaa iranilaisten kokemuksia yleensä, koska tekijä kuuluu erikoislaatuiseen aatelissukuun (mikä pitää osin paikkaansa).

Virallisen puheenvuoron jälkeen yleisö sai kommentoida. Ensimmäinen puheenvuoro valitti, että elokuvan kritiikki oli arvoton jo siksi, ettei tilaisuudessa näytetty teosta kokonaan vaan sensuroituna. Kriitikko vastasi vakuuttelemalla, että animaatiosta oli nipsitty pois vain muutamia vulgaareimpia ilmauksia ja kohtauksia ja että poistot eivät voisi vaikuttaa kokonaiskuvan muodostamiseen. No, se ei nyt kyllä pitänyt ollenkaan paikkaansa.

Seuraavat puheenvuorot moittivat virallista kriitikkoa järjestään sitä, että oli väittänyt, ettei elokuva voisi mitenkään edustaa tavallisia iranilaisia. Nuoret katsojat vakuuttivat samastuneensa henkilöihin täysin rinnoin ja kokeneensa, että elokuva olisi aivan hyvin voinut kertoa heidän omasta elämästään. Virkamies ei oikein osannut tehdä muuta kuin inttää vastaan.

Näistä lähtökohdista keskustelun oli tietysti mahdotonta jatkua kovin hedelmällisenä, mutta tilaisuus herätti GranGangassa ja varmasti kaikissa muissakin paljon ajatuksia sekä Satrapin Persepoliksesta että sen innoittajasta, tämänhetkisestä kotimaastani Iranista.

* * *

Pari kommenttia kommentteihin:

Panu - Kyllä, miesten puhuttelunimi kirjoitetaan persiaksi آقا. Farsin ääntämyksessähän ei tehdä eroa qâfin ق ja ghaynin غ välille, mikä on joskus vähän sekoittavaa.

Timo R. - Minä olen lentänyt Iraniin Turkish Airlinesilla Istanbulista ja Iran Airillä Pariisista. Tukholmakin kuuluu Iran Airin lentokohteisiin. Lentoyhteyksiä on tänne aika hyvin, mutta yleensä kaikki saapuvat epäinhimilliseen aikaan epämukavan kaukana sijaitsevalle Imam Khomeinin lentokentälle. Tervetuloa!

N - Pyhän Valentinuksen juhlasta, eli suomalaisittain hassusti ystävänpäivästä, ei ole kehkeytynyt mitään järin suosittua juhlaa nuorten keskuudessa. Viranomaisten taholta sen viettämistä ei tietysti katsota erityisen hyvällä, mutta ei sitä kovin aktiivisesti tunnuta torjuttavankaan, niin kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa. Näin esimerkiksi yhden sanomalehtijutun, joka kertoi Pyhän Valentinuksen taustoista ja hänen ympärilleen rakennetusta juhlakulttuurista.

Näkökulmia

Toissapäivänä oli persialaisen kalenterin mukaan 22. bahmania, joka on islamilaisen vallankumouksen vuosipäivä. Tänä vuonna kahdeskymmenesyhdeksäs. Suomalaisia tiedotusvälineitä ei tainnut olla paikalla, mutta ei hätää, nöyrin palvelijanne GranGanga ei olisi mistään hinnasta jättänyt väliin moista humua!

Jos olen jotain Lähi-idässä viettämieni vuosien varrella oppinut niin sen, että asioissa on aina monta puolta. Kakku voi olla päältä kaunis ja silkkoa sisältä tai päältä ruma ja sisältä suussa sulavaa, mutta jos siihen käy ennakkoluulottomasti käsiksi ja tutkistelee sen kaikki puolet, siitä saa yleensä varmasti vatsansa täyteen ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Niinpä kansainväliset tiedotusvälineet raportoivat aina vallankumouksen vuosijuhlasta yhden puolen, joka ei ole valheellinen mutta kuitenkin vain osa totuutta. GranGangan katse harhailee tapansa mukaan lööppimateriaalin tuolle puolen.

Media kertoo: Kymmenettuhannet ihmiset kertyivät Teheraniin osoittamaan kansan vankkumattoman tuen hallinnolle kantamalla ideologiaa pönkittäviä kylttejä.

GranGanga näkee: Kymmenilletuhansille maalaisille tarjotaan ilmainen bussikyyti kansanjuhlaan Teheraniin, jossa heille jaetaan kylttejä.

Media kertoo: Iran pullisteli jälleen lihaksiaan vallankumouksen vuosijuhlassa.

GranGanga näkee: Kulkueiden nuoret miehet pullistelivat lihaksiaan varsinkin silloin, kun kohdalle sattui erityisen nätti tyttö. Yhteiskunnassa, jossa miesten ja naisten välistä kanssakäymistä on rajoitettu, osataan luoda hätkähdyttävän, hätkähdyttävän, hätkähdyttävän merkityksellisiä katseita.

Media kertoo: Osallistujat huusivat kuolemaa Yhdysvalloille.

GranGanga näkee: Huudettuaan kuolemaa Yhdysvalloille kovaäänisistä kuulemansa esimerkin mukaan osallistujat äkkäävät, että läheisellä ständillä jaetaan ilmaisia Twixejä ja rynnivät sinne kuin viimeistä päivää.

Media kertoo: Vallankumousparaatissa lietsottiin länsivastaisuutta huutamalla iskulauseita.

GranGanga kokee: Talouspakotteisiin kyllästyneet iranilaiset parjasivat paraatissa länsimaiden politiikkaa. Minut länsimaalaisen huomattuaan poikajoukko tungeksii luokseni kyselemään, millaista Suomessa on, viihdynkö Iranissa ja voisinko opettaa heille englantia.

Media näyttää: Pikkupoika on puettu maastoasuun, ja hänen päänsä ympäri on sidottu nauha, johon on kirjoitettu uskonnollista tekstiä.

GranGangan katse harhailee: Heti pojan takana on rattaisiin nukahtanut saman perheen tytär, joka on saanut paraatin kunniaksi kasvomaalauksen. Hän esittää tiikeriä. Nenästä valuva räkä on tuhrinut poskille maalattuja viiksikarvoja.

Media kertoo: Azadi-aukiolla väkijoukot kuuntelivat hartaasti Ahmadi-Nežadin palopuhetta.

GranGanga katselee: Sata metriä Azadi-aukiosta länteen väkijoukko kuuntelee iranilaista jytää, joka peittoaa kovaäänisistä kaikuvan presidentin puheen.

Media näyttää: Mustaan tšadoriin pukeutuneita naisia. Turbaanipäisiä miehiä.

GranGanga katselee: Setä myy ilmapalloja. Täti myy tuulihyrriä. Soittokunta esittää musiikkia. Palomiehet pitävät esityksen, jossa kulkevat köyden varassa pilvenpiirtäjämäisen pankkirakennuksen pystysuoraa seinää alas. Terveysjärjestö jakaa ständillään tietoa aidsista ja sen ehkäisystä. Lapset tappelevat epätoivoissaan siitä, kuka saa pukea päälleen muoviset liivit, joihin on kirjoitettu englanniksi ja persiaksi: "Rauhanomainen ydinenergia on laillinen oikeutemme."

Median katsaus loppuu siihen.

GranGangan katsaus jatkuu: Ihmismassat valuvat hiljalleen takaisin busseihin. Pyörätuolissa kärrättävä mummo ihmettelee kovaan ääneen: "Milläs se presidentti kotiinsa pääsee tämmöisessä ruuhkassa?" Plakaatit heitetään maahan kaikkien tallottaviksi. Puhtaanapitolaitoksen oranssiasuisten miesten armeija odottaa siivousoperaation alkamista luudat ojossa. Azadi-aukion länsipuolelle ilmestyy kuin tyhjästä väliaikaisia toreja, jotka vetävät paraatiin osallistuneita maalaisia puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Mies ja kaksi tšadoriin pukeutunutta naista lähtevät paikalta mopolla "kolmea päällä". Väsymyksestä kiukuttelevat lapset saavat vanhemmiltaan karkkia ja muuttuvat sokerihumalaisiksi.

Palattuamme kaiken päätteeksi Vallankumous-aukiolle vapaaehtoiset hyvepoliisit pysäyttävät meidät, kun huomaavat ranskalaisen kaverini ottavan kuvia vähän hienommalla kameralla. Kun valokuvien joukosta ei löydy mitään raskauttavaa, tiukin heistä kohdistaa huomionsa seurassamme olleeseen teheranilaistyttöön. Koska hänellä ei ole mitään asiallista syytä olla kahden miehen seurassa, he ovat vähällä pidättää hänet, mutta onnistumme kymmenen minuutin selittelyn jälkeen vakuuttamaan heille, että olemme liikenteessä aivan kunniallisessa mielessä tarkoituksenamme vain tutustua tytön ystävällisellä avustuksella Iranin kulttuuriin. Tämä välikohtaus lisäsi taas uuden näkökulman kaikkeen siihen, mitä olin päivän aikana ehtinyt kokea.

Vallankumousjuhlan kuvia

Palaamisia

Jaa-a. Mahtaako Iranoiaa lukea enää kukaan, kun kirjoituksiin tuli yhtäkkiä näin pitkä tauko?

Olin Suomessa. Tunne oli sama kuin aina ennenkin, kun ulkomaanoleskelun jälkeen palaa Suomeen: vaikka on kuinka ollut aikansa muissa maailmoissa, jo yhden yön jälkeen on kuin ei olisi missään ollutkaan. Kaikki on niin tuttua, että tuntuu kuin eläisin samanaikaisesti useissa paralleelitodellisuuksissa.

Sama tunne valtasi Iranissa. Jo matkalla kentältä (lentokoneessa tapaamani rouvan veljen kyydissä keskellä yötä) tuntui, että olisin taas ehtinyt olla jo viikkoja Iranissa. Kotona Vallankumous-aukion kyljessä rutiinin vanhat urat vievät mukanaan: käsi löytää etsimättä pimeässä valokatkaisijalle; lattian siinä kohdassa, jonka alla menee lämminvesiputki, hidastan vaistomaisesti askelia ja nautin jalkapohjan aistimuksesta; vessassa tuoksuu tuttu banaanikarkinhajuinen käsisaippua; muistan missä kohtaa tuolin käsinojaa teekuppi pysyy pystyssä; tiedän kumartua siinä, missä pää on osua kattolamppuun.

Suomessakin oli kiva käydä lämmittelemässä (Teheranissa on yhä lunta ja pakkasta), ja ehdin nähdä perhettä ja ystäviä. Pyörähdin Docpoint-festivaalilla katsomassa pari iranilaista dokumenttia. Varastin yhden kankaisen nenäliinan mieheltä, joka käyttää kankaisia nenäliinoja. (Huomasikohan hän?)

Nyt olen jälleen Iranissa, ja olen jo ehtinyt nähdä kaikenlaista pientä:

• pyörätuolilla liikkuvia naisia hurjastelemassa Elahiyessa jäistä rinnettä alas hereästi räkättäen
• Japanissa vuoden asuneen miehen, joka nyt myy suolasirottimia perjantaibasaarissa
• Yhdysvalloissa 30 vuotta asuneen ökyrikkaan nukutuslääkärin, joka elää nyt säästöillään Pohjois-Teheranissa
• kulkueen, jossa sadat tšador-naiset osoittivat tukensa Iranin hallituksen tavalle tulkita islamilaista pukeutumissäännöstöä
• hienoja valokuvanäyttelyitä Khomeinista kaikkialla, sillä näihin aikoihin 29 vuotta sitten šaahi savustettiin maasta ja ajatollah kuskattiin paikalle maanpaosta Ranskasta
• kun kuljin kauppakassi kädessä kantapaikkani Resto Rougen ohi, päätarjoilija hyökkäsi ulos ja huusi kovaan ääneen: "Âqâ, âqâ, vihdoinkin tulit takaisin Suomesta, minä tykkään sinusta niin kauheasti!"

Mikäs täällä siis on ollessa?

Pysykää linjoilla!

GranGanga