Uudestaan Ispahanissa

Ispahan on niin mieleenpainuva paikka, että siellä sietäisi käydä usein jo pelkästään siksi, että pääsisi ihailemaan Naqš-e Džahân -aukiota eri vuodenaikojen valossa ja väreissä. Koska asun Iranissa - tällä erää - vain vajaan vuoden, ja koettavaa on Iran pullollaan, olen käynyt siellä vasta kerran. Ensimmäisellä kerralla Ispahanissa oli mukanani mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, ja nyt toisella kerralla kaksi Turkissa asuvaa suomalaista ystävää.

Ispahanilaiset eivät ole turhaan suositelleet minulle matkaa ordibehešt-kuukauden aikana, joka on meneillään juuri nyt. Sää on matkailuun mitä mainioin, ja koko kaupunki viheriöi ja kukkii. Joulukuun karuudessakin Ispahan oli komeaa nähtävää, mutta nyt kukoistava luonto antoi maisemiin lisää viehkeyttä.

Pääaukion nähtävyydet, kuten Lotfollâh- ja Emâm-moskeijat sekä basaarikujat, olivat aivan yhtä elämykselliset kuin edelliselläkin kerralla, ja tällä kertaa ehdin ystävieni kanssa myös perjantaimoskeijaan, jonka kuvailuun tarvittaisiin aivan yhtä suuri määrä ylistyssanoja kuin muihinkin Ispahanin anteihin.

Oman mielenkiintoisen lisänsä toi käyntimme kaupungin kristityssä sydämessä, armenialaiskorttelissa Džolfâssa. Tarkoitus oli nähdä lähinnä Vânkin katedraali, mutta koimmekin aivan toisenlaisen yllätyksen. Satuimme paikalle vahingossa päivänä, jonka armenialaiset ovat valinneet muistuttamaan turkkilaisten tekemästä kansanmurhasta, josta käydään kovaa kiistelyä. Hurjan suuri armenialaisjoukko oli kerääntynyt kadulle osoittamaan mieltään kulkueessa, jonka osanottajat huusivat iskulauseita kuten: "Turkin on tunnustettava tekonsa".

Koska lähes koko armenialaisväestö osallistui mielenosoitukseen, kirkot olivat harmittavasti kaikki kiinni. Onnistuin kuitenkin mankumaan Vânkin katedraalin portilla niin uskottavasti, että pääsimme katsomaan pikaisesti kaunista sisäpihaa. Sinne oli koottu pieni näyttely lasten pyhäkoulussa piirtämiä kuvia kansanmurhasta. Lähi-idässä tuntuu aina pahalta, kun lapsille tuputetaan väkivaltaista historiaa. Nyt koululaisten piirtämät kuvat hirressä roikkuvista tai verta vuotavista esi-isistä ja verenhimoisista osmaneista muistuttivat minua usein näkemiäni palestiinalaislasten piirroksia kuoliaaksi ammutuista maanmiehistä ja ilkeistä israelilaissotilaista. Molemmissa tapauksissa lapset kohtaavat väkivaltaa tavalla, joka meidän näkökulmastamme tuntuu karmivalta.