GranGanga hieroi unenpöpperöisiä silmiään viikko sitten, kun lähtö kämppäkaverin kanssa viikonloppumatkalle pohjoiseen koitti kilpaa auringon kanssa.
Olimme aamu-unisuuttamme uhaten ostaneet liput ainoaan valoisaan aikaan Teheranista pohjoiseen Sâriin vievään junaan päästäksemme ihailemaan matkan varrella hienoja vuoristomaisemia. Reza-šaahin 1930-luvulla rakennuttama rautatie on insinöörityön taidonnäyte, sillä se kulkee henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa milloin painovoimaa uhaten rinteillä, milloin siroja mutta mahtavia siltoja pitkin. Mitä pohjoisemmaksi kohti Mâzandarânia mennään, sitä vehreämpiä vuoret ovat; vähän ennen Sâria niitä peittävät tiheä tummanvihreä metsä. Siellä täällä riisipeltojen välisissä puutarhoissa näkyi helakanpunaisia pisteitä: pienet granaattiomenapuut kukkivat. Oli haikeaa miettiä, että niiden hedelmiä en ehdi enää olla syömässä Iranissa...
Varsinaiseen turismiin jäi aikaa hyvin vähän, sillä lauantaina piti olla taas Teheranissa aloittamassa normaalia työviikkoa, mutta pidimme paljon kaikesta, mitä ehdimme nähdä. Sâri oli sympaattisen oloinen parinsadan tuhannen hengen kaupunki, jonka kadut olivat torstai-iltana mustanaan nuoria. Herkuttelimme tietysti pohjoisen ruoilla, joita ei Teheranissa saa kuin niihin erikoistuneista ravintoloista, kuten mirzâ qâsemilla (میرزا قاسمی, valkosipulilla maustettua munakoiso-tomaatti-kananmuna-paistosta) ja bâqâlâ qâtoqilla (باقالا قاتوق, papupataa).
Yöksi löysimme tiemme Sâruye-matkustajakotiin, jonka huone ei ollut kovin ihmeellinen mutta jonka pihalla kasvoi mispeli- ja kirsikkapuu. Mispelit olivat vielä hieman raakoja (olen odottanut niiden ilmestymistä kauppoihin kieli pitkällä), mutta pienet kirsikat punastelivat juuri parahultaisesti päätyäkseen matkalaisten suihin.
Puusta suuhun -aamiaisen jälkeen päätimme lähteä pienen Behšahrin kaupungin kautta Gorgâniin, josta tiesimme yöjunan lähtevän Teheraniin. Ei voi kuin sanoa, että matkustaminen Iranissa on äärimmäisen miellyttävää, kun puhuu persiaa (eikä sitä varmasti tarvitse osata edes paljon). On liikenteessä sitten millaisena pyhäpäivänä tahansa, usein voi luottaa siihen, että löytää yhteistaksin paikasta A paikkaan B suurkaupunkien ulkopuolellakin. Niillä matkustaminen on joustavaa, nopeaa ja todella edullista. Kahdella eurolla pääsee taittamaan parin tunnin matkan yleensä hyvässä seurassa ja hyvää musiikkia kuunnellen (takseissa ei läheskään aina soi tyhjänpäiväinen pop vaan usein laadukas klassinen persialainen musiikki).
Kun Behšahrin yhteistaksin kuljettaja Seyyed oli tiputtanut muut kyytiläiset kohteisiinsa, hän ehdotti meille pientä retkeä tuntemiinsa kohteisiin 2 000 tomanin tuntitaksalla. Sehän sopi meille. Pääsimme hänen kanssaan käymään Qormarazin (قرمرض) mineraalivesilähteeseen, jonka ympärille on kasvanut laaja ulkoilualue. Meidänkin käydessämme lähteelle oli pitkä jono, ja piknik-lounaalle saapuneita perheitä oli valtavien puiden siimeksessä kymmenittäin. Ennen Gorgâniin-lähtöä kävimme vielä Behšahrin kaupungintalolla, jonka ympärillä on puistoalue. Visiitti huipentui siihen, että pääsimme näkemään riikinkukon pyrstösulat pystyssä. En muistanutkaan, että tähän näyttävään soidinmenoon kuuluu myös pyrstö väristely, jolloin sulista lähtee samantapainen ääni kuin kalkkarokäärmeen pyrstöhelistimestä. Ihmeellinen eläin, kertakaikkiaan!
Olimme aamu-unisuuttamme uhaten ostaneet liput ainoaan valoisaan aikaan Teheranista pohjoiseen Sâriin vievään junaan päästäksemme ihailemaan matkan varrella hienoja vuoristomaisemia. Reza-šaahin 1930-luvulla rakennuttama rautatie on insinöörityön taidonnäyte, sillä se kulkee henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa milloin painovoimaa uhaten rinteillä, milloin siroja mutta mahtavia siltoja pitkin. Mitä pohjoisemmaksi kohti Mâzandarânia mennään, sitä vehreämpiä vuoret ovat; vähän ennen Sâria niitä peittävät tiheä tummanvihreä metsä. Siellä täällä riisipeltojen välisissä puutarhoissa näkyi helakanpunaisia pisteitä: pienet granaattiomenapuut kukkivat. Oli haikeaa miettiä, että niiden hedelmiä en ehdi enää olla syömässä Iranissa...
Varsinaiseen turismiin jäi aikaa hyvin vähän, sillä lauantaina piti olla taas Teheranissa aloittamassa normaalia työviikkoa, mutta pidimme paljon kaikesta, mitä ehdimme nähdä. Sâri oli sympaattisen oloinen parinsadan tuhannen hengen kaupunki, jonka kadut olivat torstai-iltana mustanaan nuoria. Herkuttelimme tietysti pohjoisen ruoilla, joita ei Teheranissa saa kuin niihin erikoistuneista ravintoloista, kuten mirzâ qâsemilla (میرزا قاسمی, valkosipulilla maustettua munakoiso-tomaatti-kananmuna-paistosta) ja bâqâlâ qâtoqilla (باقالا قاتوق, papupataa).
Yöksi löysimme tiemme Sâruye-matkustajakotiin, jonka huone ei ollut kovin ihmeellinen mutta jonka pihalla kasvoi mispeli- ja kirsikkapuu. Mispelit olivat vielä hieman raakoja (olen odottanut niiden ilmestymistä kauppoihin kieli pitkällä), mutta pienet kirsikat punastelivat juuri parahultaisesti päätyäkseen matkalaisten suihin.
Puusta suuhun -aamiaisen jälkeen päätimme lähteä pienen Behšahrin kaupungin kautta Gorgâniin, josta tiesimme yöjunan lähtevän Teheraniin. Ei voi kuin sanoa, että matkustaminen Iranissa on äärimmäisen miellyttävää, kun puhuu persiaa (eikä sitä varmasti tarvitse osata edes paljon). On liikenteessä sitten millaisena pyhäpäivänä tahansa, usein voi luottaa siihen, että löytää yhteistaksin paikasta A paikkaan B suurkaupunkien ulkopuolellakin. Niillä matkustaminen on joustavaa, nopeaa ja todella edullista. Kahdella eurolla pääsee taittamaan parin tunnin matkan yleensä hyvässä seurassa ja hyvää musiikkia kuunnellen (takseissa ei läheskään aina soi tyhjänpäiväinen pop vaan usein laadukas klassinen persialainen musiikki).
Kun Behšahrin yhteistaksin kuljettaja Seyyed oli tiputtanut muut kyytiläiset kohteisiinsa, hän ehdotti meille pientä retkeä tuntemiinsa kohteisiin 2 000 tomanin tuntitaksalla. Sehän sopi meille. Pääsimme hänen kanssaan käymään Qormarazin (قرمرض) mineraalivesilähteeseen, jonka ympärille on kasvanut laaja ulkoilualue. Meidänkin käydessämme lähteelle oli pitkä jono, ja piknik-lounaalle saapuneita perheitä oli valtavien puiden siimeksessä kymmenittäin. Ennen Gorgâniin-lähtöä kävimme vielä Behšahrin kaupungintalolla, jonka ympärillä on puistoalue. Visiitti huipentui siihen, että pääsimme näkemään riikinkukon pyrstösulat pystyssä. En muistanutkaan, että tähän näyttävään soidinmenoon kuuluu myös pyrstö väristely, jolloin sulista lähtee samantapainen ääni kuin kalkkarokäärmeen pyrstöhelistimestä. Ihmeellinen eläin, kertakaikkiaan!
1 commentaire:
Puusta suuhun -aamiainen :)
t. Riikka
Enregistrer un commentaire