Qâbel nadâre!

Nyt on tullut GranGangalle luvattoman pitkä tauko blogin päivittämisessä! Olen pahoillani, ja yritän jatkossa ehtiä työkiireiltäni kirjoittamaan useammin. Hiljaisuus kostautuu minulle myös siten, etten tiedä, mistä aloittaisin, kun kerrottavaa olisi niin paljon: Mašhadin matkasta olisi vielä kerrottavaa, mutta olen ehtinyt käydä myös hautajaisissa, armenialaisella klubilla Agatha Christie -tyylisellä illallisella, virastossa hoitamassa viisumiasioita, kaverien kanssa illanvietoissa... Sosiaalinen elämä Iranissa voi olla tuskastuttavan eloisaa varsinkin kun samalla pitäisi tehdä paljon töitä!

Palataan nyt kuitenkin vielä Mašhadiin. Heti toisena retkipäivänä päätimme väliaikaisen nuorikkoni kanssa käydä Torbat-e Džâmin (تربت جام) kylässä parin tunnin leppoisan bussimatkan päässä Mašhadista. Miten viehättävä paikka! Astuimme ulos linja-autosta paikkaan, jossa ei selvästikään järin usein ulkomaalaisia kävele, joten saimme osaksemme sekä uteliaisuutta että iranilaisittainkin ylitsevuotavaa kohteliaisuutta. Iranissa pitää tottua siihen, että ta'ârof (تعارف) eli paikallinen etiketti on läsnä kaikkialla. Kaikkia teititellään. Jos ihailee jotain tuttavan tavaraa, hän on heti tarjoamassa sitä lahjaksi. Ja aina kun kysyy minkä tahansa tuotteen tai palvelun hintaa, saa ensin vastaukseksi "قابل نداره" (qâbel nadâre) eli 'se ei ole teidän arvoisenne'.

Teheranissa asiakkaalle tämä vastaus annetaan laiskanpulskeasti samalla kun toinen käsi jo hamuaa rahoja, mutta täällä Itä-Iranissa oli aivan toisenlainen meininki. Jouduimme joka paikassa vakuuttamaan moneen kertaan, että خواهش ميكنم (khâheš mikonam, 'je vous en prie'), haluamme ihan oikeasti maksaa ja että tavara on kyllä meidän arvoisemme. Kaiken huippu oli leivoskauppa, josta halusimme laatikollisen lajitelman kerrassaan ihania leivonnaisia (sydänpipareita, pähkinärouhenyyttejä, hillosilmäpikkuleipiä, voitaikinaviuhkoja... melkein yhtä hyviä kuin mummujeni tekemät, ja se on paljon sanottu se!). Kassalle tuli paikan omistaja ilmoittamaan, että tältä pariskunnalta ei sitten rahaa oteta. Teheranin tyyliin tottuneina yritimme ensin vain vähän toppuutella miestä, mutta huomasimme pian, että hän oli tosissaan. Muutaman minuutin vakuuttelunkaan jälkeen hän ei suostunut ottamaan rahoja vaan vannoi, että pahoittaa mielensä ikihyviksi, jos tuputamme hänelle rahaa. Niin siinä kävi, että Iran voitti Suomen 6–0, ja kaksi hämillään olevaa ristiinrastiinretkeläistä lähti kaupasta maksamatta kädessään rasiallinen paikallisia herkkuja.

Ilmaiset jälkkärit napostelimme lopulta šeikki Ahmad Džamin mausoleumimoskeijan edustalla. Sokeripommista saimme tuhdisti energiaa kiertämään kuvassa näkyvää uneliasta ja leppeän kaunista rakennusta, joka on saanut nimensä 1100-luvulla vaikuttaneelta sunnirunoilijalta, jonka hauta on moskeijapihalla pistaasipuun varjossa. Korkealle kohoava iwan sinisine fajanssikoristeluineen on vaikuttava näky keskellä syrjäseudun pölyisiä kujia ja matalia koulurakennuksia. Moskeijoissa sukkasillaan vaeltelussa on oltava jotain tervehdyttäviä vaikutuksia: kiertelystä väsähtäneet jalkapohjat tykkäävät, kun niitä hellii milloin pehmeä rukousmatto, milloin viileä marmori sisällä rukousalueen ulkopuolella, milloin auringossa lämmennyt pihakiveys.