Heräsimme sangen varhain aamulla matkatovereidemme vihjailevaan kolisteluun. Syötyämme aamiaiset Tahere-rouva jäi junasta Omar Khayyamin synnyinkaupungissa Neišaburissa. Sen jälkeen juna kulki vielä tunnin verran kaikissa beigen sävyissä levittäytyvää kuumaisemaa ennen kuin saavuimme määränpäähämme Mašhadiin.
Mielessä kävi, millainen kyläpahanen lähellä Turkme- ja Afganistanin (joo, tiedän, käytin samaa vitsiä jo edellisessä postauksessa, mutta kun se jaksaa huvittaa minua...) rajaa sijaitseva Mašhad olisi, ellei siellä sattuisi olemaan šiialaisten kahdeksannen imaamin, salamurhahankkeen uhriksi joutuneen Rezan mausoleumia. Kaupungin nimikin tarkoittaa 'marttyyriuden (شهادت, šahâdat) paikkaa'. Nyt se on Iranin merkittävin pyhiinvaelluskohde. Pelkästään Teheranista 15 päivittäistä junaa syytävät sinne hurskaita vierailijoita - ja satunnaisesti pari mukaan eksynyttä skandinaavia.
Ensimmäinen vaikutelma kaupungista: vireä. Uskonnollisen turismin aiheuttamat massat haluavat ostaa läheltä pyhättöä tuliaisia: tuhteja tuoksuvesiä, sahramilla maustettua kandisokeria, sohan-karamellia (سوهان), gaz-nougat'ta (گز), kuivattuja kikherneitä, kullanvaaleita rusinoita, leivoksia ja kitschahtavia uskonnollisia matkamuistoja, joista ei länsimaalainen osaa päättää, yhdistäisikö niiden tyylin itäeurooppalaiseen yökerhoon vai ikonostaasiin. Eräs kukoistava business on digikuvaus: matkalaiset kuvauttavat itsensä verhon edessä, ja kuva upotetaan taustaan, jossa komeilee tietenkin imaamin mausoleumi dramaattista yötaivasta vasten. Niinpä GranGanga ja R. teettivät myös hääkuvansa tällä menetelmällä - se julkaistaan Iranoiassa mitä pikimmiten muiden Mašhadin kuvien myötä.
Siemailimme kaupungin vilinää koko aamupäivän ja söimme lounasta pienessä snack-puljussa todettuamme, että valtaosa Lonely Planetin suosittelemista paikoista oli joko remontissa tai hävinnyt tyystin. Iltapäivällä kirjauduimme sisään hotelli Khayyamiin, jossa respan tyttö ei ollut ottaa uskoakseen, että farsin kieli voisi kiinnostaa kahta länsimaalaista. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen, ja saimme henkilökunnalta hyviä neuvoja.
Illalla kiertelimme ensin Emam-e Reza -basaarissa. Farsinopettajani oli kertonut, että Mašhadin suosituin tuliainen on نخودچی و کشمش, nokhudtši o kešmeš eli kuivatut kikherneet ja rusinat. Muiden viemisten muassa ostin tietenkin niitä vietäväksi farsinryhmällemme. Illallisen söimme Qods-ravintolassa, jonka sisustus oli niin peilivoittoista, että olo oli kuin diskopallon sisässä. Paluumatkalla hotellille otimme vielä jätskipuodista mukaan paikallisen jälkkärin, johon kuuluu makeaa ma'džunia (معجون, pähkinärouhetta), vielä makeampaa jäätelöä, puolikas banaani ja maitoa. Lämpötila ei ollut otollisin näin kylmälle herkulle, mutta hyvää se oli.
Mašhadin jatkokertomuksen seuraavat osat tulevat Iranoiaan muutaman päivän kuluttua.
Inscription à :
Publier les commentaires (Atom)
2 commentaires:
Lonely Planetin suosittelimista paikoista minulla on samantapaisia kokemuksia. Hyvää tarkoittava matkaopas ei oikein pysy kehittyvien (...) kaupunkien kannoilla. Pekingissä käydessä teimme parin päivän reissun Chengdeen, jonka viileisiin vuoristomaisemiin keisaritkin pakenivat pääkaupungin kesähelteitä. Poimimme Lonely Planetista lupaavalta vaikuttavan syömäpaikan, ja oikea katukin löytyi. Ravintolan paikalla oli kuitenkin vain rakennusmonntuja sekä sähköjen kytkemistä vaille valmiita uusia kerrostaloja... No, lähistöltä löytyi kuitenkin karaokeravintola, jossa tilasimme ruoat valiten vuoroon listalta ja vuoroon naapuripöytien herkkuja osoitellen. :)
Niin siis - herkullista jatkoa piti toivottamani!
Enregistrer un commentaire