Culinaria iranica 1: dizi

Sattuipa sopivasti, että eräskin abla kysyi kommentissaan, olenko syönyt erästä mielenkiintoista azeriruokaa nimeltään dizi (دیزی, nimi tulee savisesta valmistusastiasta). Olenpa toki! Sitä saa joistakin ravintoloista Teheranissakin, mutta tunnetumpaa se on azeriseuduilla. Mašhadin diziä oli kehuttu meille jo etukäteen, joten sitäpä lähdimme Torbat-e Jâmin -retken jälkeen metsästämään. Sopiva paikka löytyi vuorenjuurella sijaitsevan Kuhsangin (کوهسنگی) puiston illan viileydestä.

Dizi ei ole mitään pikaruokaa: ensinnäkin sen valmistukseen kuuluu pitkä muhitteluaika savisessa tynnyrinmuotoisessa kipossa, ja toiseksi sitä syödäkseen pitää nähdä vaivaa. Onhan noita vaivalloisia ruokia maailmassa: osterit pitää availla, etanat pitää kaivella kotiloista, ja suomalaisten rapujen syöminenhän vasta onkin snapsien lomassa aikamoista sättäämistä. Dizin syöminen on yhtä urheilullista mutta palkitsevampaa.

Savipytty tuodaan pöytään leivän, sipulin, metallisen kulhon ja hupaisan (metallisen tai puisen) männän kanssa, jota ensikertalainen voisi luulla nukkekodin karhupumpuksi. Astiassa höyryää pitkään hautunut liemi, jossa on kypsynyt perunaa, porkkanaa, sipulia, kikherneitä, tomaattia, lampaanlihaa ja läskiä. Ensin siitä kaadetaan kulhoon pelkkää lientä, jota särvitään kastamalla siihen leipäpaloja. Loppu liemi imeytetään leipään, ja päälle kaadetaan sattumat. Sitten tartutaan lihanuijaan (گوشتکوب, guštkub) ja kääritään hihat ylös, koska vuorossa on möyhennysvaihe. Rivakoin kädenliikkein liha ja juurekset muusataan muhjuksi, joka ei välttämättä ole kauneimmasta päästä ruokia, mutta sitäkin herkullisempaa ja hyvin täyttävää. Kun seuraavan kerran nautin dizi-aterian, täytyypä muistaa ottaa kuvia eri työvaiheista!