Tässä on tarjolla sitä hyvää punajuurivälipalaa, josta aiemmin puhuin... Keitettyä punajuurta lämmitetään myyntikärryn kattilassa ja syödään isoina makeina palasina!
mercredi 21 novembre 2007
dimanche 18 novembre 2007
Kuvista
Kuvani herättivät muutaman kysymyksen.
Moskeijoissa
- Profiilikuvaksi valitsemani otos on peräisin Tadžrišin basaarin vihannestorilta. Se on todella mielenkiintoinen paikka. Köyhän Etelä-Teheranin rautatieasemalta lähtevä Vali-e Asr -katu päättyy 20 kilometria pohjoisemmassa Tadžrišin aukion hulppeille alueille. Kun aukiolle saapuu, vasemmalla puolella kukkulalla kajastaa Tandisin pramea ostoskeskus, jossa trendikkäät pörröpäiset nuoret katselevat julmetun kalliita merkkitavaroita; aukion oikealla puolella puolestaan on sisäänkäynti basaarialueelle, joka on aivan eri maailmasta vihanneskojuineen ja perinteisine mutkittelevine kujineen. Sievässä rivissä ostajiaan odottelevista vihanneksista näppäsin kuvan, kun olimme matkalla persiantunnin jälkeen ostamaan katumyyjiltä pikkunälkään punajuuri- ja papusnackiä (niistäkin on tulossa kuva).
- Moskeijoissa eivät miehet ja naiset toki täälläkään rukoile yhdessä. Näppäämässäni kuvassa ollaan moskeija-alueen yhteisissä tiloissa, jossa voi kyllä rukoillakin mutta jossa pyhiinvaeltajat lähinnä ... no, kai sitten vaeltavat pyhiin, kun etenevät kohti varsinaista imaami Rezan mausoleumihuonetta. Siellä ovat kaikki yhdessä, kunnes tiet eroavat, kun lähestytään itse pyhintä paikkaa, jossa on tietysti oma puoli naisille ja miehille. Pyhätön vartijoilla on käsissään pölyhuiskat, joilla he näpäyttävät olkapäälle niitä, jotka ovat vahingossa ajautumassa väärälle puolelle.
- Kuvaaminen ei ollut sallittua pyhätössä etenkään sisätiloissa. Minun kamerani on niin huomaamaton, että otin muutaman kuvan puolisalaa. Näin muutamat muutkin toimivat. Eikä siinä taida täkäläistenkään mielestä silloin mitään pahaa olla, kun ei käytä kuvia mihinkään kyseenalaiseen tarkoitukseen. Iranissa saa joka tapauksessa olla varovainen kameran kanssa, kun melkein paikka kuin paikka voidaan tulkita jotenkin niin arkaluontoiseksi, ettei sen kuvaamisesta tykätä.
Moskeijoissa
Teheranin kuulumisia
Olen kuvaillut kirjoituksissani jonkin verran, miltä Teheran näyttää. Tänään havahduin ajattelemaan, että uudet paikat rikastavat elämää paljon muillakin aistielämyksillä. Miltä Teheran kuulostaa?
Ensin tuntuu siltä, että äänimaailmaa hallitsee vain ja ainoastaan liikenteen lähes katkeamaton jyly. Pauhu kuuluu tosiaan lähes kaikkialle Teheranissa paitsi perjantaisin, jolloin siellä täällä päämoskeijojen läheisyydessä katkaistaan liikenne päivärukousten ajaksi (näin esimerkiksi nykyisen asuinpaikkani vieressä kulkeva pätkä Vallankumous-katua, koska Teheranin yliopiston perjantaisaarnan yhteydessä syntyy usein pieniä mielenosoituksia), mutta ei sekään ole mitään tasapaksua meteliä vaan täynnä merkityksiä olevaa kommunikatiivista äänimattoa. Jalankulkija oppii äkkiä kuulemaan, miten yksittäinen ääni joskus alkaa lähestyä paljon nopeammalla vauhdilla kuin tasaisesti mateleva autojono kadulla. Silloin on syytä vilkaista taakseen ja siirtyä kävelemään seinän vieressä, ettei jää jalkakäytävällä hurjastelevan mopon alle. Etenkin ruuhka-aikoina motskaritaksit, pizzalähetit tai muuten vain kahdella pyörällä kulkevat koukkaavat ainakin osan matkasta aina jalankulkijoiden sekaan. Se on ihan normaalia, koska myöskään liikennevalot eivät koske moottoripyöriä.
Moottorien jyminää rytmittää autonkuljettajien keskinäinen tuuttausviestintä. Kun autoja on niin paljon kuin Teheranissa on, sujuvuus on kiinni siitä, että ajajat osaavat tehdä nopeita päätöksiä ajojärjestyksestä ja ryhmittymisistä. Äänimerkki voi tarkoittaa monta eri asiaa: "huomaathan, että olen tässä", "älä tule vielä", "mene sinä ensin", "mitä oikein yrität?", "onpa hyvännäköinen tyttö" tai sitten (aika usein) jotain sellaista, mitä häveliäs GranGanga ei tohdi kirjoittaa Iranoiaan. Tavallisia tööttäyksiä kuulee tietenkin paljon, mutta varsinkin busseihin ja nuorten hurjapäiden autoihin on usein asennettu jos jonkinlaista lisähärpätintä, joka päästää vinkeitä vislauksia, melodianpätkiä ja ulvahduksia. Sellaiset ehkä onnistuvat herättämään edellä matelevissa kuljettajissa vähän enemmän kunnioitusta, mutta ainakin ne saavat aina viereen osuneen jalankulkijan korvat toviksi soimaan.
Liikenteen äänimaton allle on lakaistu muitakin sävyjä, jotka erottaa heti kun vähän höristää korviaan. Sivukaduilla kulkee kärrymyyjiä, jotka huutelevat talojen kohdalla, mitä heillä on tarjolla (luutia, rättejä, astioita...), ja liikkeiden edustalla on myös usein sisäänheittäjiä, jotka mainostavat tuotteita. He ovat rutinoituneet aina papattamaan mainoslauseita omalla persoonallisella nuotillaan. Lisäksi kaupan eteen on usein ripustettu häkkilintu, joka jaksaa sekin visertää äänensä kuuluville. Luonnon ääntä kaupunkivilinän keskelle tuovat myös Iranille tyypilliset ja etenkin Teheranin kaupunkikuvaan olennaisena osana kuuluvat tienvarsikanavat (جوب, džub), joita on lähes kaikkialla, mutta ainakin pohjois-etelä-suunnassa kulkevien katujen reunoilla. Vuorilta tuleva vesi solisee niissä yllättävän eloisasti. Päätyessään Etelä-Teheranin köyhille asuinalueille virran mukana kulkee jo aika paljon roskaakin.
Voisi kuvitella, että erottamaton osa täkäläistä äänimaisemaa olisi viisi kertaa päivässä parahtava rukouskutsu, adhan. Minusta kuitenkin tuntuu, että Iranissa minareetit ovat mykempiä kuin sunnimaissa, ja etenkin Teheranissa tuntuu kuin kissa olisi vienyt muezzinin kielen, hyi sitä. Vasta hiljaisempina päivinä havahtuu kuulemaan melko vaimeana kaikuvan käskyn kiirehtiä rukoukseen ja pelastukseen: hayya 'ala al-salaa, hayya 'ala al-falah! Minä olen jäänyt oikein kaipaamaan arabimaiden kuuluvampia rukouskutsuja, jotka rytmittävät mukavasti päivän menoja.
Öisin äänimaailma on täynnä yllätyksiä, ääniä, jotka päivällä jäävät ajoneuvojen röyhkeän melun varjoon. Entisessä asuinpaikassani rauhallisella umpikujalla lähellä Palestiina-katua kävi kerran pari viikossa keskiyön aikoihin kiertelevä hanuristi, joka soitti aina samaa haikeaa valssia. Kujan asukkaat aukoivat ikkunoitaan - eivät suinkaan sättiäkseen kotirauhaa häiritsevää musikanttia vaan heittääkseen tälle rahaa kiitoksena iltojen sulostuttamisesta. Kun haitarinsoittaja jatkoi matkaansa, areenan valtasivat yleensä moukuvat kujakissat (se pikimusta, se laikukas, se jonka korva lerpatti, se pieni pelokas ja se pyylevä joka yritti aina häntä pystyssä tulla sisälle). Tämänhetkisessä asuinpaikassani Vallankumous-aukion ja yliopiston vieressä käy öisin suhina. Keltaliiviset työntekijät lakaisevat katuja kolmelta yöllä!
Ensin tuntuu siltä, että äänimaailmaa hallitsee vain ja ainoastaan liikenteen lähes katkeamaton jyly. Pauhu kuuluu tosiaan lähes kaikkialle Teheranissa paitsi perjantaisin, jolloin siellä täällä päämoskeijojen läheisyydessä katkaistaan liikenne päivärukousten ajaksi (näin esimerkiksi nykyisen asuinpaikkani vieressä kulkeva pätkä Vallankumous-katua, koska Teheranin yliopiston perjantaisaarnan yhteydessä syntyy usein pieniä mielenosoituksia), mutta ei sekään ole mitään tasapaksua meteliä vaan täynnä merkityksiä olevaa kommunikatiivista äänimattoa. Jalankulkija oppii äkkiä kuulemaan, miten yksittäinen ääni joskus alkaa lähestyä paljon nopeammalla vauhdilla kuin tasaisesti mateleva autojono kadulla. Silloin on syytä vilkaista taakseen ja siirtyä kävelemään seinän vieressä, ettei jää jalkakäytävällä hurjastelevan mopon alle. Etenkin ruuhka-aikoina motskaritaksit, pizzalähetit tai muuten vain kahdella pyörällä kulkevat koukkaavat ainakin osan matkasta aina jalankulkijoiden sekaan. Se on ihan normaalia, koska myöskään liikennevalot eivät koske moottoripyöriä.
Moottorien jyminää rytmittää autonkuljettajien keskinäinen tuuttausviestintä. Kun autoja on niin paljon kuin Teheranissa on, sujuvuus on kiinni siitä, että ajajat osaavat tehdä nopeita päätöksiä ajojärjestyksestä ja ryhmittymisistä. Äänimerkki voi tarkoittaa monta eri asiaa: "huomaathan, että olen tässä", "älä tule vielä", "mene sinä ensin", "mitä oikein yrität?", "onpa hyvännäköinen tyttö" tai sitten (aika usein) jotain sellaista, mitä häveliäs GranGanga ei tohdi kirjoittaa Iranoiaan. Tavallisia tööttäyksiä kuulee tietenkin paljon, mutta varsinkin busseihin ja nuorten hurjapäiden autoihin on usein asennettu jos jonkinlaista lisähärpätintä, joka päästää vinkeitä vislauksia, melodianpätkiä ja ulvahduksia. Sellaiset ehkä onnistuvat herättämään edellä matelevissa kuljettajissa vähän enemmän kunnioitusta, mutta ainakin ne saavat aina viereen osuneen jalankulkijan korvat toviksi soimaan.
Liikenteen äänimaton allle on lakaistu muitakin sävyjä, jotka erottaa heti kun vähän höristää korviaan. Sivukaduilla kulkee kärrymyyjiä, jotka huutelevat talojen kohdalla, mitä heillä on tarjolla (luutia, rättejä, astioita...), ja liikkeiden edustalla on myös usein sisäänheittäjiä, jotka mainostavat tuotteita. He ovat rutinoituneet aina papattamaan mainoslauseita omalla persoonallisella nuotillaan. Lisäksi kaupan eteen on usein ripustettu häkkilintu, joka jaksaa sekin visertää äänensä kuuluville. Luonnon ääntä kaupunkivilinän keskelle tuovat myös Iranille tyypilliset ja etenkin Teheranin kaupunkikuvaan olennaisena osana kuuluvat tienvarsikanavat (جوب, džub), joita on lähes kaikkialla, mutta ainakin pohjois-etelä-suunnassa kulkevien katujen reunoilla. Vuorilta tuleva vesi solisee niissä yllättävän eloisasti. Päätyessään Etelä-Teheranin köyhille asuinalueille virran mukana kulkee jo aika paljon roskaakin.
Voisi kuvitella, että erottamaton osa täkäläistä äänimaisemaa olisi viisi kertaa päivässä parahtava rukouskutsu, adhan. Minusta kuitenkin tuntuu, että Iranissa minareetit ovat mykempiä kuin sunnimaissa, ja etenkin Teheranissa tuntuu kuin kissa olisi vienyt muezzinin kielen, hyi sitä. Vasta hiljaisempina päivinä havahtuu kuulemaan melko vaimeana kaikuvan käskyn kiirehtiä rukoukseen ja pelastukseen: hayya 'ala al-salaa, hayya 'ala al-falah! Minä olen jäänyt oikein kaipaamaan arabimaiden kuuluvampia rukouskutsuja, jotka rytmittävät mukavasti päivän menoja.
Öisin äänimaailma on täynnä yllätyksiä, ääniä, jotka päivällä jäävät ajoneuvojen röyhkeän melun varjoon. Entisessä asuinpaikassani rauhallisella umpikujalla lähellä Palestiina-katua kävi kerran pari viikossa keskiyön aikoihin kiertelevä hanuristi, joka soitti aina samaa haikeaa valssia. Kujan asukkaat aukoivat ikkunoitaan - eivät suinkaan sättiäkseen kotirauhaa häiritsevää musikanttia vaan heittääkseen tälle rahaa kiitoksena iltojen sulostuttamisesta. Kun haitarinsoittaja jatkoi matkaansa, areenan valtasivat yleensä moukuvat kujakissat (se pikimusta, se laikukas, se jonka korva lerpatti, se pieni pelokas ja se pyylevä joka yritti aina häntä pystyssä tulla sisälle). Tämänhetkisessä asuinpaikassani Vallankumous-aukion ja yliopiston vieressä käy öisin suhina. Keltaliiviset työntekijät lakaisevat katuja kolmelta yöllä!
mercredi 14 novembre 2007
Lisää kuvia
Vielä Torbat-e Džâmissa: Ahmad Džâmin moskeijan iwanin hienoa kalligrafiaa:
Torbat-e Džâmissa näkyi paljon tällaisia jännittäviä (ehkä vähän keskiaasialaistyylisiä?) harsokankaisia turbaaneja:
Pyhätön sisätiloissa diskreetisti otettu kuva pyhiinvaeltajista. Kaikilla naisilla on yllään tšador, ja kengät otetaan tietenkin pois. Ne voi jättää lokerikkoon, tai niitä voi kantaa pussissa mukanaan.
Pyhätön sisätilojen peilimosaiikkia:
Imaami Rezan pyhättöä:
mardi 13 novembre 2007
Kuvia
Ahmad Džâmin moskeijan iwan:
Torbat-e Džâmissa Ahmad Džâmin moskeijan väsähtänyt vartija:
GranGangan ja R:n "hääkuva" Mašhadista:
Tässä R. Imaami Rezan pyhättökompleksin pihalla:
Tässä R. hienossa junavaunussamme matkan alkaessa Teheranin rautatieasemalta:
lundi 12 novembre 2007
Culinaria iranica 1: dizi
Sattuipa sopivasti, että eräskin abla kysyi kommentissaan, olenko syönyt erästä mielenkiintoista azeriruokaa nimeltään dizi (دیزی, nimi tulee savisesta valmistusastiasta). Olenpa toki! Sitä saa joistakin ravintoloista Teheranissakin, mutta tunnetumpaa se on azeriseuduilla. Mašhadin diziä oli kehuttu meille jo etukäteen, joten sitäpä lähdimme Torbat-e Jâmin -retken jälkeen metsästämään. Sopiva paikka löytyi vuorenjuurella sijaitsevan Kuhsangin (کوهسنگی) puiston illan viileydestä.
Dizi ei ole mitään pikaruokaa: ensinnäkin sen valmistukseen kuuluu pitkä muhitteluaika savisessa tynnyrinmuotoisessa kipossa, ja toiseksi sitä syödäkseen pitää nähdä vaivaa. Onhan noita vaivalloisia ruokia maailmassa: osterit pitää availla, etanat pitää kaivella kotiloista, ja suomalaisten rapujen syöminenhän vasta onkin snapsien lomassa aikamoista sättäämistä. Dizin syöminen on yhtä urheilullista mutta palkitsevampaa.
Savipytty tuodaan pöytään leivän, sipulin, metallisen kulhon ja hupaisan (metallisen tai puisen) männän kanssa, jota ensikertalainen voisi luulla nukkekodin karhupumpuksi. Astiassa höyryää pitkään hautunut liemi, jossa on kypsynyt perunaa, porkkanaa, sipulia, kikherneitä, tomaattia, lampaanlihaa ja läskiä. Ensin siitä kaadetaan kulhoon pelkkää lientä, jota särvitään kastamalla siihen leipäpaloja. Loppu liemi imeytetään leipään, ja päälle kaadetaan sattumat. Sitten tartutaan lihanuijaan (گوشتکوب, guštkub) ja kääritään hihat ylös, koska vuorossa on möyhennysvaihe. Rivakoin kädenliikkein liha ja juurekset muusataan muhjuksi, joka ei välttämättä ole kauneimmasta päästä ruokia, mutta sitäkin herkullisempaa ja hyvin täyttävää. Kun seuraavan kerran nautin dizi-aterian, täytyypä muistaa ottaa kuvia eri työvaiheista!
Dizi ei ole mitään pikaruokaa: ensinnäkin sen valmistukseen kuuluu pitkä muhitteluaika savisessa tynnyrinmuotoisessa kipossa, ja toiseksi sitä syödäkseen pitää nähdä vaivaa. Onhan noita vaivalloisia ruokia maailmassa: osterit pitää availla, etanat pitää kaivella kotiloista, ja suomalaisten rapujen syöminenhän vasta onkin snapsien lomassa aikamoista sättäämistä. Dizin syöminen on yhtä urheilullista mutta palkitsevampaa.
Savipytty tuodaan pöytään leivän, sipulin, metallisen kulhon ja hupaisan (metallisen tai puisen) männän kanssa, jota ensikertalainen voisi luulla nukkekodin karhupumpuksi. Astiassa höyryää pitkään hautunut liemi, jossa on kypsynyt perunaa, porkkanaa, sipulia, kikherneitä, tomaattia, lampaanlihaa ja läskiä. Ensin siitä kaadetaan kulhoon pelkkää lientä, jota särvitään kastamalla siihen leipäpaloja. Loppu liemi imeytetään leipään, ja päälle kaadetaan sattumat. Sitten tartutaan lihanuijaan (گوشتکوب, guštkub) ja kääritään hihat ylös, koska vuorossa on möyhennysvaihe. Rivakoin kädenliikkein liha ja juurekset muusataan muhjuksi, joka ei välttämättä ole kauneimmasta päästä ruokia, mutta sitäkin herkullisempaa ja hyvin täyttävää. Kun seuraavan kerran nautin dizi-aterian, täytyypä muistaa ottaa kuvia eri työvaiheista!
Qâbel nadâre!
Nyt on tullut GranGangalle luvattoman pitkä tauko blogin päivittämisessä! Olen pahoillani, ja yritän jatkossa ehtiä työkiireiltäni kirjoittamaan useammin. Hiljaisuus kostautuu minulle myös siten, etten tiedä, mistä aloittaisin, kun kerrottavaa olisi niin paljon: Mašhadin matkasta olisi vielä kerrottavaa, mutta olen ehtinyt käydä myös hautajaisissa, armenialaisella klubilla Agatha Christie -tyylisellä illallisella, virastossa hoitamassa viisumiasioita, kaverien kanssa illanvietoissa... Sosiaalinen elämä Iranissa voi olla tuskastuttavan eloisaa varsinkin kun samalla pitäisi tehdä paljon töitä!
Palataan nyt kuitenkin vielä Mašhadiin. Heti toisena retkipäivänä päätimme väliaikaisen nuorikkoni kanssa käydä Torbat-e Džâmin (تربت جام) kylässä parin tunnin leppoisan bussimatkan päässä Mašhadista. Miten viehättävä paikka! Astuimme ulos linja-autosta paikkaan, jossa ei selvästikään järin usein ulkomaalaisia kävele, joten saimme osaksemme sekä uteliaisuutta että iranilaisittainkin ylitsevuotavaa kohteliaisuutta. Iranissa pitää tottua siihen, että ta'ârof (تعارف) eli paikallinen etiketti on läsnä kaikkialla. Kaikkia teititellään. Jos ihailee jotain tuttavan tavaraa, hän on heti tarjoamassa sitä lahjaksi. Ja aina kun kysyy minkä tahansa tuotteen tai palvelun hintaa, saa ensin vastaukseksi "قابل نداره" (qâbel nadâre) eli 'se ei ole teidän arvoisenne'.
Teheranissa asiakkaalle tämä vastaus annetaan laiskanpulskeasti samalla kun toinen käsi jo hamuaa rahoja, mutta täällä Itä-Iranissa oli aivan toisenlainen meininki. Jouduimme joka paikassa vakuuttamaan moneen kertaan, että خواهش ميكنم (khâheš mikonam, 'je vous en prie'), haluamme ihan oikeasti maksaa ja että tavara on kyllä meidän arvoisemme. Kaiken huippu oli leivoskauppa, josta halusimme laatikollisen lajitelman kerrassaan ihania leivonnaisia (sydänpipareita, pähkinärouhenyyttejä, hillosilmäpikkuleipiä, voitaikinaviuhkoja... melkein yhtä hyviä kuin mummujeni tekemät, ja se on paljon sanottu se!). Kassalle tuli paikan omistaja ilmoittamaan, että tältä pariskunnalta ei sitten rahaa oteta. Teheranin tyyliin tottuneina yritimme ensin vain vähän toppuutella miestä, mutta huomasimme pian, että hän oli tosissaan. Muutaman minuutin vakuuttelunkaan jälkeen hän ei suostunut ottamaan rahoja vaan vannoi, että pahoittaa mielensä ikihyviksi, jos tuputamme hänelle rahaa. Niin siinä kävi, että Iran voitti Suomen 6–0, ja kaksi hämillään olevaa ristiinrastiinretkeläistä lähti kaupasta maksamatta kädessään rasiallinen paikallisia herkkuja.
Ilmaiset jälkkärit napostelimme lopulta šeikki Ahmad Džamin mausoleumimoskeijan edustalla. Sokeripommista saimme tuhdisti energiaa kiertämään kuvassa näkyvää uneliasta ja leppeän kaunista rakennusta, joka on saanut nimensä 1100-luvulla vaikuttaneelta sunnirunoilijalta, jonka hauta on moskeijapihalla pistaasipuun varjossa. Korkealle kohoava iwan sinisine fajanssikoristeluineen on vaikuttava näky keskellä syrjäseudun pölyisiä kujia ja matalia koulurakennuksia. Moskeijoissa sukkasillaan vaeltelussa on oltava jotain tervehdyttäviä vaikutuksia: kiertelystä väsähtäneet jalkapohjat tykkäävät, kun niitä hellii milloin pehmeä rukousmatto, milloin viileä marmori sisällä rukousalueen ulkopuolella, milloin auringossa lämmennyt pihakiveys.
Palataan nyt kuitenkin vielä Mašhadiin. Heti toisena retkipäivänä päätimme väliaikaisen nuorikkoni kanssa käydä Torbat-e Džâmin (تربت جام) kylässä parin tunnin leppoisan bussimatkan päässä Mašhadista. Miten viehättävä paikka! Astuimme ulos linja-autosta paikkaan, jossa ei selvästikään järin usein ulkomaalaisia kävele, joten saimme osaksemme sekä uteliaisuutta että iranilaisittainkin ylitsevuotavaa kohteliaisuutta. Iranissa pitää tottua siihen, että ta'ârof (تعارف) eli paikallinen etiketti on läsnä kaikkialla. Kaikkia teititellään. Jos ihailee jotain tuttavan tavaraa, hän on heti tarjoamassa sitä lahjaksi. Ja aina kun kysyy minkä tahansa tuotteen tai palvelun hintaa, saa ensin vastaukseksi "قابل نداره" (qâbel nadâre) eli 'se ei ole teidän arvoisenne'.
Teheranissa asiakkaalle tämä vastaus annetaan laiskanpulskeasti samalla kun toinen käsi jo hamuaa rahoja, mutta täällä Itä-Iranissa oli aivan toisenlainen meininki. Jouduimme joka paikassa vakuuttamaan moneen kertaan, että خواهش ميكنم (khâheš mikonam, 'je vous en prie'), haluamme ihan oikeasti maksaa ja että tavara on kyllä meidän arvoisemme. Kaiken huippu oli leivoskauppa, josta halusimme laatikollisen lajitelman kerrassaan ihania leivonnaisia (sydänpipareita, pähkinärouhenyyttejä, hillosilmäpikkuleipiä, voitaikinaviuhkoja... melkein yhtä hyviä kuin mummujeni tekemät, ja se on paljon sanottu se!). Kassalle tuli paikan omistaja ilmoittamaan, että tältä pariskunnalta ei sitten rahaa oteta. Teheranin tyyliin tottuneina yritimme ensin vain vähän toppuutella miestä, mutta huomasimme pian, että hän oli tosissaan. Muutaman minuutin vakuuttelunkaan jälkeen hän ei suostunut ottamaan rahoja vaan vannoi, että pahoittaa mielensä ikihyviksi, jos tuputamme hänelle rahaa. Niin siinä kävi, että Iran voitti Suomen 6–0, ja kaksi hämillään olevaa ristiinrastiinretkeläistä lähti kaupasta maksamatta kädessään rasiallinen paikallisia herkkuja.
Ilmaiset jälkkärit napostelimme lopulta šeikki Ahmad Džamin mausoleumimoskeijan edustalla. Sokeripommista saimme tuhdisti energiaa kiertämään kuvassa näkyvää uneliasta ja leppeän kaunista rakennusta, joka on saanut nimensä 1100-luvulla vaikuttaneelta sunnirunoilijalta, jonka hauta on moskeijapihalla pistaasipuun varjossa. Korkealle kohoava iwan sinisine fajanssikoristeluineen on vaikuttava näky keskellä syrjäseudun pölyisiä kujia ja matalia koulurakennuksia. Moskeijoissa sukkasillaan vaeltelussa on oltava jotain tervehdyttäviä vaikutuksia: kiertelystä väsähtäneet jalkapohjat tykkäävät, kun niitä hellii milloin pehmeä rukousmatto, milloin viileä marmori sisällä rukousalueen ulkopuolella, milloin auringossa lämmennyt pihakiveys.
samedi 3 novembre 2007
Kommenttikommentti
Kiitos paljon rohkaisevista kommenteista ja yksityisviesteistä! On kiva kuulla, että poukkoilevat juttuni jaksavat kiinnostaa. Vastaan tässä Handanin kommenttiin.
Kiitoksia! Minäkin olen jo aiemmin piipahtanut sivuillasi, kun Turkki on aina GranGangan sydäntä lähellä.
En voi ottaa kunniaa Iranin kutkuttavuudesta itselleni. Täällä riittää kaikenlaista mielenkiintoista seurailtavaa niin paljon, että tällainen vähäisemmilläkin kirjoituslahjoilla evästetty elämäntapaturisti intoutuu tavallista lyyrisempiin ponnisteluihin.
Junia kulkee Irania ristiin rastiin, mutta maansisäinen julkinen liikenne on muutenkin varsin toimivaa. Paikasta toiseen pääsee junien lisäksi kätevästi myös eritasoisilla linja-autoilla ja lentokoneilla. Ja kaikki on halpaa.
En uskaltaisi luottaa pelkkään Turkin-turkkiin Iranissa matkustellessa. Puhun itse aika sujuvaa vaikkakin ruostunutta turkkia, enkä kyllä tahdo aina saada Iranin-turkkilaisten eli turkmeenia tai azeria puhuvan suuren vähemmistön puheesta ihan kauheasti selvää. Kyllä turkilla hinnat, aikataulut ja kuulumiset juuri ja juuri selvittää, mutta paikallisten puhe on niin farsivoittoista, että sen edemmäksi mitään luontevaa keskustelua ei kyllä saa. Mutta ei se mitään, tänne kannattaa tulla silti! Iranilaisten kanssa tulee kyllä toimeen :-)
İstediğiniz zaman Tahran'a hoş geldiniz!
GranGanga
Olen seurannut blogiasi jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt uskaltauduin
kommentoimaan. Muistaakseni päädyin tänne Laurin blogin kautta. Linkitin myös
omasta blogistani blogiisi. :)
Kiitoksia! Minäkin olen jo aiemmin piipahtanut sivuillasi, kun Turkki on aina GranGangan sydäntä lähellä.
Iran kuulostaa mielenkiintoiselta varsinkin sinun kuvailemanasi. Kirjoitat
valtavan hyvin ja erityisesti yhteiskuntakuvauksesi kutkuttaa minua sosiologian
opiskelijana.
En voi ottaa kunniaa Iranin kutkuttavuudesta itselleni. Täällä riittää kaikenlaista mielenkiintoista seurailtavaa niin paljon, että tällainen vähäisemmilläkin kirjoituslahjoilla evästetty elämäntapaturisti intoutuu tavallista lyyrisempiin ponnisteluihin.
Miten siellä muuten on rautatieverkosto kehittynyt? Entäs hintataso
busseihin verrattuna?
Junia kulkee Irania ristiin rastiin, mutta maansisäinen julkinen liikenne on muutenkin varsin toimivaa. Paikasta toiseen pääsee junien lisäksi kätevästi myös eritasoisilla linja-autoilla ja lentokoneilla. Ja kaikki on halpaa.
Ja sitten vielä yksi asia: Tiedätkö, pärjääkö Iranissa turkin kielellä?
Olen kuullut, että pärjäisi.
En uskaltaisi luottaa pelkkään Turkin-turkkiin Iranissa matkustellessa. Puhun itse aika sujuvaa vaikkakin ruostunutta turkkia, enkä kyllä tahdo aina saada Iranin-turkkilaisten eli turkmeenia tai azeria puhuvan suuren vähemmistön puheesta ihan kauheasti selvää. Kyllä turkilla hinnat, aikataulut ja kuulumiset juuri ja juuri selvittää, mutta paikallisten puhe on niin farsivoittoista, että sen edemmäksi mitään luontevaa keskustelua ei kyllä saa. Mutta ei se mitään, tänne kannattaa tulla silti! Iranilaisten kanssa tulee kyllä toimeen :-)
İstediğiniz zaman Tahran'a hoş geldiniz!
GranGanga
Mašhadin jatkokertomus - Osa 2
Heräsimme sangen varhain aamulla matkatovereidemme vihjailevaan kolisteluun. Syötyämme aamiaiset Tahere-rouva jäi junasta Omar Khayyamin synnyinkaupungissa Neišaburissa. Sen jälkeen juna kulki vielä tunnin verran kaikissa beigen sävyissä levittäytyvää kuumaisemaa ennen kuin saavuimme määränpäähämme Mašhadiin.
Mielessä kävi, millainen kyläpahanen lähellä Turkme- ja Afganistanin (joo, tiedän, käytin samaa vitsiä jo edellisessä postauksessa, mutta kun se jaksaa huvittaa minua...) rajaa sijaitseva Mašhad olisi, ellei siellä sattuisi olemaan šiialaisten kahdeksannen imaamin, salamurhahankkeen uhriksi joutuneen Rezan mausoleumia. Kaupungin nimikin tarkoittaa 'marttyyriuden (شهادت, šahâdat) paikkaa'. Nyt se on Iranin merkittävin pyhiinvaelluskohde. Pelkästään Teheranista 15 päivittäistä junaa syytävät sinne hurskaita vierailijoita - ja satunnaisesti pari mukaan eksynyttä skandinaavia.
Ensimmäinen vaikutelma kaupungista: vireä. Uskonnollisen turismin aiheuttamat massat haluavat ostaa läheltä pyhättöä tuliaisia: tuhteja tuoksuvesiä, sahramilla maustettua kandisokeria, sohan-karamellia (سوهان), gaz-nougat'ta (گز), kuivattuja kikherneitä, kullanvaaleita rusinoita, leivoksia ja kitschahtavia uskonnollisia matkamuistoja, joista ei länsimaalainen osaa päättää, yhdistäisikö niiden tyylin itäeurooppalaiseen yökerhoon vai ikonostaasiin. Eräs kukoistava business on digikuvaus: matkalaiset kuvauttavat itsensä verhon edessä, ja kuva upotetaan taustaan, jossa komeilee tietenkin imaamin mausoleumi dramaattista yötaivasta vasten. Niinpä GranGanga ja R. teettivät myös hääkuvansa tällä menetelmällä - se julkaistaan Iranoiassa mitä pikimmiten muiden Mašhadin kuvien myötä.
Siemailimme kaupungin vilinää koko aamupäivän ja söimme lounasta pienessä snack-puljussa todettuamme, että valtaosa Lonely Planetin suosittelemista paikoista oli joko remontissa tai hävinnyt tyystin. Iltapäivällä kirjauduimme sisään hotelli Khayyamiin, jossa respan tyttö ei ollut ottaa uskoakseen, että farsin kieli voisi kiinnostaa kahta länsimaalaista. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen, ja saimme henkilökunnalta hyviä neuvoja.
Illalla kiertelimme ensin Emam-e Reza -basaarissa. Farsinopettajani oli kertonut, että Mašhadin suosituin tuliainen on نخودچی و کشمش, nokhudtši o kešmeš eli kuivatut kikherneet ja rusinat. Muiden viemisten muassa ostin tietenkin niitä vietäväksi farsinryhmällemme. Illallisen söimme Qods-ravintolassa, jonka sisustus oli niin peilivoittoista, että olo oli kuin diskopallon sisässä. Paluumatkalla hotellille otimme vielä jätskipuodista mukaan paikallisen jälkkärin, johon kuuluu makeaa ma'džunia (معجون, pähkinärouhetta), vielä makeampaa jäätelöä, puolikas banaani ja maitoa. Lämpötila ei ollut otollisin näin kylmälle herkulle, mutta hyvää se oli.
Mašhadin jatkokertomuksen seuraavat osat tulevat Iranoiaan muutaman päivän kuluttua.
Mielessä kävi, millainen kyläpahanen lähellä Turkme- ja Afganistanin (joo, tiedän, käytin samaa vitsiä jo edellisessä postauksessa, mutta kun se jaksaa huvittaa minua...) rajaa sijaitseva Mašhad olisi, ellei siellä sattuisi olemaan šiialaisten kahdeksannen imaamin, salamurhahankkeen uhriksi joutuneen Rezan mausoleumia. Kaupungin nimikin tarkoittaa 'marttyyriuden (شهادت, šahâdat) paikkaa'. Nyt se on Iranin merkittävin pyhiinvaelluskohde. Pelkästään Teheranista 15 päivittäistä junaa syytävät sinne hurskaita vierailijoita - ja satunnaisesti pari mukaan eksynyttä skandinaavia.
Ensimmäinen vaikutelma kaupungista: vireä. Uskonnollisen turismin aiheuttamat massat haluavat ostaa läheltä pyhättöä tuliaisia: tuhteja tuoksuvesiä, sahramilla maustettua kandisokeria, sohan-karamellia (سوهان), gaz-nougat'ta (گز), kuivattuja kikherneitä, kullanvaaleita rusinoita, leivoksia ja kitschahtavia uskonnollisia matkamuistoja, joista ei länsimaalainen osaa päättää, yhdistäisikö niiden tyylin itäeurooppalaiseen yökerhoon vai ikonostaasiin. Eräs kukoistava business on digikuvaus: matkalaiset kuvauttavat itsensä verhon edessä, ja kuva upotetaan taustaan, jossa komeilee tietenkin imaamin mausoleumi dramaattista yötaivasta vasten. Niinpä GranGanga ja R. teettivät myös hääkuvansa tällä menetelmällä - se julkaistaan Iranoiassa mitä pikimmiten muiden Mašhadin kuvien myötä.
Siemailimme kaupungin vilinää koko aamupäivän ja söimme lounasta pienessä snack-puljussa todettuamme, että valtaosa Lonely Planetin suosittelemista paikoista oli joko remontissa tai hävinnyt tyystin. Iltapäivällä kirjauduimme sisään hotelli Khayyamiin, jossa respan tyttö ei ollut ottaa uskoakseen, että farsin kieli voisi kiinnostaa kahta länsimaalaista. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen, ja saimme henkilökunnalta hyviä neuvoja.
Illalla kiertelimme ensin Emam-e Reza -basaarissa. Farsinopettajani oli kertonut, että Mašhadin suosituin tuliainen on نخودچی و کشمش, nokhudtši o kešmeš eli kuivatut kikherneet ja rusinat. Muiden viemisten muassa ostin tietenkin niitä vietäväksi farsinryhmällemme. Illallisen söimme Qods-ravintolassa, jonka sisustus oli niin peilivoittoista, että olo oli kuin diskopallon sisässä. Paluumatkalla hotellille otimme vielä jätskipuodista mukaan paikallisen jälkkärin, johon kuuluu makeaa ma'džunia (معجون, pähkinärouhetta), vielä makeampaa jäätelöä, puolikas banaani ja maitoa. Lämpötila ei ollut otollisin näin kylmälle herkulle, mutta hyvää se oli.
Mašhadin jatkokertomuksen seuraavat osat tulevat Iranoiaan muutaman päivän kuluttua.
jeudi 1 novembre 2007
Olipa kerran naimisissa
Terveisia Mašhadista. Lahdimme siis R:n kanssa opintomatkalle Ita-Iraniin lahelle Afga- ja Turkmenistanin rajaa. Koska emme olleet varanneet lippuja etukateen, jouduimme odottelemaan Teheranin komealla rautatieasemalla runsaat kolme tuntia, mutta saimme kuin saimmekin lopulta liput kouraan kohtuullista korvausta vastaan. On aika jannaa, etta maassa, jossa linja-autoissa on erillinen osasto naisille, makuuvaunuja ei jaotella sukupuolen mukaan. Paatimme kuitenkin esiintya avioparina valttyaksemme mahdolliselta paheksunnalta. (Edellisen postauksen cliffhangerin jannitys purkautui siis tassa!) Itse seremonia oli varsin koruton: R vain siirsi yhden sormuksen vasempaan nimettomaan... (Miten te kaikki lukijat niin ihmettelittekin GranGangan saapumista avioliiton satamaan? Oletteko todella sita mielta, etten ole naimisiinmenevaa tyyppia? ;-))
Neljan hengen makuuhytti oli oikein mukava. Tarjottimilla odotti juotavaa, naposteltavaa ja sanomalehti, ja littealta naytolta esitettiin elokuvia. Matkakumppaneiksemme saimme kaksi oikein ystavallista leskirouvaa Fatemen ja Taheren. Fateme-rouva oli pyhiinvaellusmatkalla Mašhadiin imaami Rezan mausoleumiin, ja Tahere-rouva oli lahtenyt Teheranista sukuloimaan Neišaburiin. Heti kun matkan hintaan sisaltyvat ateriat (kelvollista kanaa ja risiia) jaettiin vaunuun, Fateme-rouva tarjoili meille kaikille itse tekemaansa perunasalaattia.
Illallisen jalkeen ehdimme vain hetken vastailla rouvien uteluihin ja katsella elokuvatarjontaa (jota omalla tavallaan varitti karpanen, joka hammastyttavalla tavalla onnistui aina istahtamaan ruudulla nakyvan henkilon otsalle - en tajua, miten se hoksasi), kun viiksekas vaunuisanta tuli jakamaan lakanat. Miten sopoa: rouvat saivat punakukalliset ja mina sinikukalliset petivaatteet!
Junavaunussa nukkumaan valmistautuminen onkin Iranin islamilaisessa tasavallassa kiintoisa kokemus. Ensin kiisteltiin pitka tovi siita, ketka menisivat yla- ja ketka alapedille. Kukaan ei tohtinut tunnustaa menevansa mieluummin jompaankumpaan, ettei vain olisi aiheuttanut muille mielipahaa. Iranilainen tapakohteliaisuus eli ta'ârof (تعارف) voi pitkapiimaisyydessaan olla joskus sangen raskassoutuista. Kavuttuamme lopulta ylapedeille alkoi akrobaattinen vaatteidenvaihto-operaatio ahtaassa tilassa ja lakanan alla. Tassa vaiheessa naiset kylla ottivat jo huivit vapautuneesti pois, silla oplimme ikaan kuin perhepiirissa.
Nukahdimme tuudittavaan tarinaan (huom. skandit...) junan halkoessa Pohjois-Iranin lakeaa pimeytta, pimeaa lakeutta.
P.S. Viime kerralla rayhasin siita, etta Wikipedia oli sekoittanut šintolaisuuden ja šiialaisuuden. Lanseerasin kasitteen šiatsumuslimi, ja nyt keksin sille jatkoa: mullahmossosukupolvi. Hienoja sanavaannoksia, kun vain keksisi, missa niita kayttaisi!
Neljan hengen makuuhytti oli oikein mukava. Tarjottimilla odotti juotavaa, naposteltavaa ja sanomalehti, ja littealta naytolta esitettiin elokuvia. Matkakumppaneiksemme saimme kaksi oikein ystavallista leskirouvaa Fatemen ja Taheren. Fateme-rouva oli pyhiinvaellusmatkalla Mašhadiin imaami Rezan mausoleumiin, ja Tahere-rouva oli lahtenyt Teheranista sukuloimaan Neišaburiin. Heti kun matkan hintaan sisaltyvat ateriat (kelvollista kanaa ja risiia) jaettiin vaunuun, Fateme-rouva tarjoili meille kaikille itse tekemaansa perunasalaattia.
Illallisen jalkeen ehdimme vain hetken vastailla rouvien uteluihin ja katsella elokuvatarjontaa (jota omalla tavallaan varitti karpanen, joka hammastyttavalla tavalla onnistui aina istahtamaan ruudulla nakyvan henkilon otsalle - en tajua, miten se hoksasi), kun viiksekas vaunuisanta tuli jakamaan lakanat. Miten sopoa: rouvat saivat punakukalliset ja mina sinikukalliset petivaatteet!
Junavaunussa nukkumaan valmistautuminen onkin Iranin islamilaisessa tasavallassa kiintoisa kokemus. Ensin kiisteltiin pitka tovi siita, ketka menisivat yla- ja ketka alapedille. Kukaan ei tohtinut tunnustaa menevansa mieluummin jompaankumpaan, ettei vain olisi aiheuttanut muille mielipahaa. Iranilainen tapakohteliaisuus eli ta'ârof (تعارف) voi pitkapiimaisyydessaan olla joskus sangen raskassoutuista. Kavuttuamme lopulta ylapedeille alkoi akrobaattinen vaatteidenvaihto-operaatio ahtaassa tilassa ja lakanan alla. Tassa vaiheessa naiset kylla ottivat jo huivit vapautuneesti pois, silla oplimme ikaan kuin perhepiirissa.
Nukahdimme tuudittavaan tarinaan (huom. skandit...) junan halkoessa Pohjois-Iranin lakeaa pimeytta, pimeaa lakeutta.
***
P.S. Viime kerralla rayhasin siita, etta Wikipedia oli sekoittanut šintolaisuuden ja šiialaisuuden. Lanseerasin kasitteen šiatsumuslimi, ja nyt keksin sille jatkoa: mullahmossosukupolvi. Hienoja sanavaannoksia, kun vain keksisi, missa niita kayttaisi!
Inscription à :
Articles (Atom)
