Retkellä Gilânissa - 2

Nukuttuamme ensimmäisen yön siskonpetissä lähdimme porukalla kiertämään lähiseutuja. Ensin jaloittelimme Lâhidžânin keskustan kävelykadulla. Säät suosivat meitä, sillä Gilân on tunnettua jatkuvista sateista, jotka tekevät alueesta suositun matkakohteen muualla asuville iranilaisille, jotka etenkin kesällä janoavat raikasta ilmaa. Söimme eskimo-nimisiä happamia kotitekoisia mehujäitä, joita Lâhidžânissa syödään suolan ja mausteseoksen kanssa ja pelleilimme urheilupuistossa. Iranin kaupunkien lukuisissa puistoissa on usein yksi alue valjastettu urheilukäyttöön. Siellä on jos jonkinlaista rekkiä, kiipeilytelinettä, hiihtolaitetta, kuntopyörää ja vimpainta. Turistien mielestä on aina jostain syystä huvittavaa, kun värikkääksi maalatuissa telineissä on usein kuntoilemassa myös huivipäisiä naisia.

Roskaruokalounaan jälkeen lähdimme ajelemaan vuoristoisia teitä ylös kohti kyliä, joista lumi ei ollut vielä sulanut pois. Kylmää pelkäämättömät iranilaiset levittelivät piknikliinoja pälvien kohdalle. Kauniit maisemat johdattelivat meidät Deilamânin kylään (دیلمان). Itsessään kylä oli unelias ja vähän väritön paikka, mutta se kätki sisäänsä jalokiven: Gilân-muorin.

Vuoristoilma oli saanut laumamme nälkäiseksi, joten parkkeerasimme autot raitin pieleen ja jalkauduimme etsimään välipalaa. Erään tönön seinään oli kirjoitettu kauniisti "Kahvihuone Neljä vuodenaikaa" (قهوه خانه چهار فصل, qahvekhâne tšahâr fasl). Sisään vain! Kerosiinintuoksuisessa kamarissa meidät otti vastaan paikan ehtoisasti hymyileväinen omistaja, leskirouva Gilân. Kysyimme, mitä hänellä olisi tarjota muonittamaan seurueemme. Meillä oli onnea: muori oli juuri tehnyt muutaman uunillisen leipää, ja kanatkin olivat olleet ahkeria. Tarjolla olisi siis nimrua (نیمرو) eli paistettua munaa ja leipää. Me istuimme lattialle, ja Gilân-rouva alkoi häärätä vieressämme. Kattila kaasuliekille, komeat munat raks rikki, pari haarukan pyöräytystä. Kohta keskellämme lattialla oli höyryävä kattilallinen sopivan vetelää munakokkelia ja kasa leipää. Hyökkäsimme niiden kimppuun. Siitä ei eväs parane! Keltuaiset olivat komean värisiä, pieniä aurinkoja.

Palanpainikkeeksi juodun paikallisen teen jälkeen olisi tehnyt mennä mieli halaamaan muoria kiitokseksi elämyksestä, joka oli tosiaan kaikkien neljän vuodenajan arvoinen. Kaiken lisäksi ehtiväinen mamma oli luppoaikoinaan kutoa luikauttanut komean kasan villasukkia ja -töppösiä. Semmoisethan piti tietysti vielä ostaa mukaan.

Lupasin viime kerralla kirjoittaa tähän kakkososaan myös veneretkestä laguunille, mutta sepäs jääkin seuraavaan kertaan. Sen sijaan panen tähän samaan syssyyn näihin kahteen ensimmäisen Gilân-kirjoitukseen liittyviä kuvia.