Retkellä Gilanissa - 1

Iranin islamilaisessa tasavallassa on sama hyvä puoli kuin katolisessa Espanjassa: kaiken maailman pyhäpäiviä on harva se viikko. Viimeisen niistä osui täällä sopivasti lauantaille, joten saimme pitkän viikonlopun (to - la). Tutut teheranilaisnuoret olivat päättäneet järjestää retken Raštin (رشت) seudulle lähelle Kaspianmeren rantaa ja kysyivät, haluaisinko mukaan. Vaikka käännöstöiden deadlinet hengittävät niskaan, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni vaihtaakseni vähän maisemia.

Lähdimme Teheranista epäinhimilliseen aamuneljän aikaan kohti Teheranin esikaupunkialuetta Karadžia (كرج) ja Qazvinia (قزوين). Matkalla söimme perinteisen iranilaisaamiaisen eli kalle pâtše -annoksen (كله پاچه). Nimi on suomeksi 'jalka ja pää', ja siinä on sananmukaisesti lampaan päätä ja sorkkia. Ruokalajia tarjoillaan erityisissä pienissä kalle pâtše -ravintoloissa, ja sitä syödään eritoten aamiaiseksi. Ensin hörpitään kuuma rasvainen liemi leivän kanssa, jonka jälkeen keittäjä tuo pöytään lihalautaset. Pään ja sorkkien alueen lihahan on mahtavan mureaa, ja sitruunan ja suolan kanssa tämä ruoka on parhaimmillaan todellinen nautinto. Sillä jaksaa varmasti lounasaikaan ja ylikin!

Raštiin saavuttuamme kävimme torilla ostamassa illaksi Kaspianmereen johtavissa joissa elävää kalaa, jota paikalliset kutsuvat vain nimellä ماهی سفید, mâhi-e sefid eli 'valkoinen kala'. En tunnistanut, mitä meikäläistä kalaa se eniten muistuttaisi. Kalat ja tykötarpeet pussissa ajoimme Lâhidžanin (لاهیجان) sievään kaupunkiin, josta vuokrasimme koko porukalle talon kahdeksi yöksi. Ennen kalaillallisen kokkaamista kiertelimme kaupungilla, jossa oli yllättävän nuorekasta ja trendikästä väkeä liikkeellä katujen täydeltä. Tässä osassa Irania eli Gilânissa (گیلان) tunnelma on vähän kuin Balkanilla, Baltian maissa tai Turkissa: sellaista jossa uneliaisuus ja virkeys elävät käsi kädessä. Vaaleahiuksisia ja sini- tai vihreäsilmäisiä ihmisiä on paljon, ja yleisvaikutelma on ehkä välittömämpi kuin kiireisessä Teheranissa tai sen lähiympäristön uskonnollisissa kaupungeissa.

Olen blogissa puhunut Teheranin harmaudesta, Ispahanin sinisen sävyistä, Kašanin hiekan ja kuivakukkien väreistä sekä Širazin kivipinnoista, jotka heijastavat pastellisävyjä. Gilanin alueen hallitsevin väri on ehdottomasti vihreä. Sen eri sävyjä on vedessä, kaikkialla rehottavissa sipulikasveissa, oliiveissa, teepensaissa (näitä kolmea tuotetta jalostetaan Gilanissa koko Iranin tarpeiksi), havupuissa, riisipelloilla, yrteissä, vastaantulijoiden silmissä. Tuntuu kuin kaikesta tästä klorofyllistä ilmakin olisi hieman vihertävä.

Illalla söimme itsemme soikeiksi kaikista paikallisista herkuista. Kala paikallisten yrttien kanssa oli taivaallista. Niiden kaveriksi olimme ostaneet tietysti oliiveja ja aivan mahtavaa paikallista keksintöä: hapansäilöttyä valkosipulia. Kynsilaukat myydään balsamiviinietikan värisessä liemessä, jossa niitä on säilötty viitisenkin vuotta. Kynnet riisuutuvat kainostelematta kalvonsa sisältä ja rouskuvat kivasti suussa. Ensimmäisen maistettuaan tietää, että niihin tulee himo. Onneksi niitä kuulemma saa jostain Teheranistakin!

Loppuilta kului tunnelmassa, jota ranskaksi kuvailisin ilmaisulla bon enfant: jutustelua, yhteislaulua, seuraleikkejä. En halua heittäytyä saarnaamaan, enkä edes ole mikään raivoraitis siveyden sipuli itsekään, mutta en voinut olla ajattelematta, miten mukavaa on, että Iranissa saa matkustaa menevässä ja iloluontoisessa nuorisoseurueessa ilman, että kuvioon kuuluu suunnitelmallista ja humalahakuista juomista. Euroopassa ja eritoten Skandinaviassa sellainen olisi varsin epätodennäköistä muussa kuin sellaisessa seurassa, jossa en taas viihtyisi ideologisesti.

Seuraavassa artikkelissa kerron hilpeän muorin munakkaasta ja veneretkestä laguunille.