Yazd

Kirjoitan blogikirjoitustani Teheranissa, jossa sää on muutaman päivän ollut epävakainen. Tänään matalapaine puski niskan jäykäksi ja sai aikaan päänsäryn, ja ilma oli niin tiheässä sateen tuoksua, että sen haistoi sisälle asti. Tuuli toi mukanaan Teheraniin tippoja jostain kauempaa, paikasta jossa ilma on varmasti raikkaampaa.

Ilmapiiri ja maisemat ovat niin erilaiset kuin Yazdissa, että tuntuu kuin matkasta olisi vaikka kuinka kauan. Esteettinen välimatka venyttää ajallistakin ulottuvuutta. Ei siitä kuitenkaan ole kuin runsas viikko, kun minä ja mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, tutustuimme satumaiseen Yazdiin, jonka vanhakaupunki on kokonaisuudessaan Unescon maailmanperintölistalla. Syystä.

Miten Yazdia voisi kuvailla? Se on avosylinen kaupunki, joka on koko ajan kertomaisillaan salaisuuden. Kujilla kierrellessä haluaa aina nähdä, mitä on seuraavan mutkan takana. Kun jostakin pääsee kiipeämään katolle, tekee koko ajan mieli kulkea talojen yläpuolella pidemmälle, jotta näkisi seuraavan sisäpihan, ja taas seuraavan. Jokaisesta ovenraosta mielii kurkistaa sisään. Kaikkia vastaantulijoita haluaa katsoa silmiin, ymmärtää mitä on heidän katseensa takana.

Autiomaan laidalla sijaitsevan kaupungin yleisväri on hiekka, mikä päästää oikeuksiinsa valon ja varjon yksityiskohdat ja siellä täällä näkyvät väripilkut. Ilma tuoksuu auringossa lämpenevälle iholle. Saven ja olkien sekoituksella rapatut ulkomuurit vaimentavat terävät äänet. Muurit ovat niin vaikuttavia, että niiden mykän läsnäolon tuntee hotellihuoneessakin, vähän kuin nukkuisi sfinksin pään sisässä. Rappaus tekee seinistä aaltoilevia, teräviä kulmia ei ole missään, ja se näkyy myös paikallisten leppoisaksi muovautuneessa luonteessa. Muistaako joku muu lukion psykologiantunneilta malumman ja taketen? Yazd on ehdottomasti malumma!