Paluu Persianlahdelle

Tasan kymmenen vuotta sitten olin hiljan aloittanut vuoden kestävät arabianopinnot Kuwaitin yliopiston kielikeskuksessa. Oli siis korkea aika käydä tervehtimässä Persianlahden aaltoja, tällä kertaa tosin toiselta rannalta. Mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, lensi Yazdin-retken jälkeen pois, ja minä päätin kuluttaa loppuloman Etelä-Iranissa. Matkustin Bandar-e Abbâsin satamakaupunkiin, ja tunsin olevani taas aivan eri maailmassa kuin Teheranissa ja Yazdissa.

Kun saavuin Omania vastapäätä ankkuroituneen kaupungin keskustaan, minua oli vastassa näkymä, joka muodosti voimakkaan kontrastin muiden Iranissa näkemieni paikkojen kanssa. Meren ja kattojen yllä kellui valtava määrä kesää odottamassa viettäjäänsä, valtava määrä ilmaa odottamassa hengittäjäänsä; kaduilla kulki naisia paikallisissa asuissa, jotka ovat värikkyydessään aivan eri maailmasta kuin Teheranin mustat tšâdorit. Persianlahden alueen naisilla on usein harsomaiset rohkeakuosiset ja melko lyhyet tšâdorit, jotka hehkuvat herkullisissa sorbettien ja jalokivien väreissä. Alla on satiinihousut, joiden tiukat lahkeet on koristeltu kultalangalla. Teheranissa tällaisia vaatteita pitävä nainen joutuisi heti siveyspoliisin kynsiin! Kännykällä näpsäisemistäni kuvista saa jotain osviittaa.

Omalaatuisen lisänsä naisten ulkomuotoon tuovat joidenkin käyttämät melko huomiota herättävät naamiot, jotka peittävät yleensä poskipäät ja nenän. Muodot ja värit vaihtelevat muodin mukaan - tällä hetkellä näkyy paljon suorakaiteita ja punaisen sävyjä. Kankaasta, nahasta, kartongista tai jopa ohuesta metallista valmistetut maskit saavat naiset näyttämän komeilta linnuilta. Naamiokoristeen alkuperää ei tunneta, mutta joidenkin teorioiden mukaan ne ovat yksinkertaisesti aurinkosuojia, jotka laajennettiin peittämään myös nenän ja posket siksi, että Portugalin siirtomaaherruuden aikana alueella riehunut lepra pilasi monien ulkonäön.

Kosteanhelteisessä Bandar-e Abbâsissa oli mukava tehdä veneretkiä. Olin reissussa kämppäkaverini V:n kanssa, ja heti ensimmäisenä päivänä otimme moottorivenetaksin Hormozin saarelle, jossa komeilee portugalilaisten linnoitus. Sen mieleenpainuvin paikka oli osin korallikivestä tehty puoliksi maanalainen kappeli, jonka holvikaaret olivat yksinkertaisessa linjakkuudessaan silmiä hivelevän kauniit. Saarella asuu seitsemisentuhatta ihmistä, ja iranilaiseen tapaan sielläkin toimii yliopisto!

Seuraavana päivänä lähdimme Persianlahden suurimpaan saareen Qešmiin. Qešmin ja Bandar-e Abbâsin väliä pääsee kulkemaan joko moottoriveneellä (قایق, qâyeq), "linja-autoksi" kutsutulla vähän isommalla paatilla tai komeilla perinteisillä höyrylaivoilla (لنج, lendž). Saarella on leppoisa tunnelma, vaikka se verovapaana alueena pyrkii nousemaan Dubain kaltaiseksi ostosparatiisiksi.

Ensimmäisenä päivänä pestasimme Qešmissä paikallisen nuorukaisen viemään meitä moottoripyörällä vähän pääkaupungin ulkopuolelle. Vierailimme parilla keitaalla, pienessä šiialaisessa pyhiinvaelluspaikassa ja ihmeellisillä luolilla. Kelpasikin päristellä rantatietä auringonpaisteessa, kun vieressä vilisti koko ajan lähes neitseellistä hiekkarantaa. Iltaan mennessä hiukset olivat täynnä hiekkaa ja palmupuiden havinaa. Yöpaikaksi löysimme matkustajakodin flamingonpunaisen ja floridanturkoosin huoneen.

Seuraavana päivänä lähdimme kiertämään saarta autolla. Nähtävää olisi ollut kahdenkin päivän retkelle, mutta olimme päättäneet ehtiä illaksi takaisin mantereelle. Ensin kävimme tutustumassa "köyhän miehen Göremessä", veden kovertamissa kalliomuodostelmissa, joita qešmiläiset väittävät tähdenlennon putoamispaikaksi. Kohteen vieressä oleva kylä oli saanut palkinnon siisteimmästä matkailukohteesta. Iranissa on yleensäkin aika siistiä, mutta tämä kohde oli toden totta aivan tiptop. Sitten ajoimme etelärantaa pitkin kohti merikilpikonnien munintapaikkaa. Itse konnat olivat uimassa, mutta saimme kuitenkin kurkistaa paikkaan, jossa oli hiekan alla satamäärin munia hautumassa. Jos olisin Persianlahden kilpikonna, minäkin valitsisin lisääntymispaikaksi juuri sen rannan, niin kaunis se oli!

Saaren länsihäntään emme ehtineet tällä kertaa tutustua. Pitkulaisen saaren keskivaiheilla ajoimme pohjoisrannalle, jossa ihailimme ensin mangroverämeikköä. Ihmeellistä aluetta. Vedessä lilluvista kasveista ei oikein osannut sanoa, kukoistivatko ne vai mätänivätkö. Rämeikkö näytti sellaiselta, että siellä olisi pitänyt asua valtavia sammakkoyhdyskuntia, mutta näin vain kalaparvia ja ylväästi pitkien jalkojen nokassa pönöttäviä lintuja.

Rämealueen vieressä on Lâftin kylä, jonka täytyy olla yksi Iranin kauneimpia. Ja se on paljon sanottu se, sillä Iran on täynnä kauniita kyliä! Luulin jo Yazdissa nähneeni kaikkien kauneimmat tuulennappaajat eli bâdgirit (بادگیر) (lisaselvitysta englanniksi ja ranskaksi), mutta mikaan ei voi vetaa vertoja niille, joita nain Lâftissa. On vaikea kuvailla sita tunnelmaa, jonka saavat aikaan nama ihmeelliset rakennelmat kaikkien talojen katoilla - kuin ammottavia suita, joiden pienimmallekin tuulenvireelle persot kidukset viilentavat taloja kuumassa ilmastossa.

Qešmin-kierroksen jalkeen palasimme mantereelle ja kavimme seuraavana paivana Minâbin kaupungin kuuluisilla torstaimarkkinoilla...

... mutta niista lisaa ensi kerralla!