Lähtölaskenta

Kiitos kaikille kommenteista ja toiveista saada Iranoialle jatkoa. Itse asiassa tässä näyttää käyneen niin, että paluusta huolimatta monta juttua on vielä varastossa, ja ehtinen viimeistellä ne vasta nyt paluumatkalla. Eli Iranoia saa jatkoa vielä muutaman viikon ajan muistelumoodissa.

Yhdeksän kuukautta rakkaassa kotikaupungissani Teheranissa ovat nimittäin ohi. Viimeiset päivät olivat tietysti yhtä juoksua tavaroiden lähettämisen ja ystävien hyvästelemisen merkeissä. Sitten lensin ensin Persianlahden ylitse Kuwaitiin katsomaan, miten maa on muuttunut sen jälkeen, kun olin siellä opiskelemassa yliopistossa arabiaa vuoden 1998. Parin päivän Kuwaitin-muisteloinnin jälkeen vuorossa oli hartaasti odottamani vierailu siskon luokse Skotlantiin, jossa viivähdin viikon verran ennen lentoa Helsinkiin, jossa ehdin olla vain lyhyen hetken pää pyörällä ennen kuin aloitan väliaikaisen kääntäjäpestin Yleisradiossa.

Mitä tein Teheranissa viimeiseksi? Lähtöpäivänä perjantaina kävin unettoman yön jälkeen vielä viimeisen kerran Café Entracten perjantaibrunssilla ja piipahdin perjantaibasaarissa tunnelmoimassa. Kentälle en halunnut ketään saattajiksi tarjoutuneita ystäviä, sillä halusin sulatella lähtöä yksin ja puntaroida hieman, mitä oli ehtinyt tapahtua sitten sen viime vuoden päivän, kun saavuin Iraniin vailla yöpaikkaa, vailla sen suurempaa käsitystä siitä, mitä oikein olin tullut maahan tekemään.

Tässä välissä olen ainakin ehtinyt perinpohjaisesti ihastua kotikaupunkiini Teheraniin, Iranin monipuolisuuteen ja tietenkin persian kieleen, joka viimeisten kuukausien ajan oli ranskan ohella pääasiallisesti Iranissa käyttämäni kieli.

Jään kaipaamaan niin monta asiaa Teheranista: öisten katujen häikäisevää pimeyttä, tuttuja hedelmämyyjiä, rauhaisaa epäjärjestyksen tilaa, alkoholitonta sitruunaolutta, iranilaista riisiä, yhteistaksien harrasta tunnelmaa, ihmisten hyviä käytöstapoja, matkustuksen helppoutta, Valiasr-kadun plataaneita, keskustan tuttuja puoteja ja kahviloita, ympärillä pyörivää pitkäripsisten kauniiden ihmisten lakkaamatonta virtaa, ristiriitojen synnyttämää latausta, perjantain perhepicnicejä...

Suomesta en oikein osaa kaivata muuta kuin siellä olevia rakkaita ihmisiä. On vaikea selittää, miksi veri vetää minua aina lähtemään reissuun, vaikka etukäteen tiedän, että kiinnyn uusiin paikkoihin voimakkaasti, ja itseni repiminen niistä pois, juuri lujittumaan ehtineiden säikeiden katkeilu tekee kipeää.