Autiomaa

Suuri osa Iranin pinta-alasta on karuakin karumpaa autiomaata. Erityisen laajoja asumattomia alueita on maan itäosissa, ja Kermânin-kävijät yhdistävät vierailuunsa usein tutustumisen Lutin vaikuttavaan autiomaahan.

Matkasin ensin Kermânista koilliseen kohti Šahdâdin keidaskaupunkia. On aina yhtä vaikuttavaa lähestyä keidasta autiomaasta, kun loputtomalta tuntuvan kuivuuden ja kapean väriskaalan keskelle horisonttiin syttyy yhtäkkiä tummanvihreä tähti: palmusto. Persian kielessä palmuista (ja kameleista!) käytetään perinteisesti samaa laskusanaa nafar (نفر) kuin ihmisistä. Ei siksi, että palmut olisivat välttämättä käytökseltään erityisen inhimillisiä vaan siksi, että ihmisen suhde näihin ylväästi huojuviin ja ravitsevia taateleita tuottaviin pehkopäihin on täynnä kunnioitusta.

Šahdâdista kohti Kalutsin autiomaata täytyy kulkea yksityiskuljetuksessa, sillä sinne ei kulje julkista liikennettä. Minun ja matkakaverini seuraan saatiin vielä yksi Intiaan matkalla oleva saksalaisturisti, ja paikallinen opas vei meidät katsomaan auringonlaskua parinkymmenen kilometrin päähän lähimmästä kaupungista.

Olen seikkaillut autiomaissa ennenkin, ja aina retket tyhjyyden äärelle herättävät minussa perimmäisiä kysymyksiä. On joka kerta yhtä vaikuttavaa olla paikassa, jossa kapea väriskaala jatkuu kaikissa suunnissa horisonttiin ja sen taakse. Hiljaisuus (etenkin meluavan Teheranin jälkeen) on kertakaikkisen mieleenpainuvaa - mutta siinä hiljaisuudessa oman verenkierron kohina kuuluu korvissa sitäkin voimakkaampana. Omaa itseään ei pääse pakoon.

Tässä on kuva matkakumppanistani V:stä. Hän on kyllä kuvassa melko kaukana...