Uusi ohjelmapaikka

Ei siitä mitään tullut, että olisin jatkanut Iranoiaa Suomeen palattuani. Teheran elää muistoissani, mutta en osaa kirjoittaa juttuja, kun en ole paikan päällä. Olen kuitenkin viihtynyt blogimaailmassa niin hyvin, että haluan jatkaa kirjoitteluani, ja Iran pysyy varmasti yhdestä kestoaiheista uudessa Helsinkivääri-blogissani, jota olen juuri perustamassa osoitteeseen

www.helsinkivaari.blogspot.com

Tervetuloa sinne!

Kommentteja Iranoiasta tai mistä tahansa saatte lähettää tähänkin blogiin. Saan ne suoraan sähköpostiini.

Iranoia saa jatko-osan varmasti sitten, kun lähden Teheraniin jatkamaan persianopintojani!

Lähtölaskenta

Kiitos kaikille kommenteista ja toiveista saada Iranoialle jatkoa. Itse asiassa tässä näyttää käyneen niin, että paluusta huolimatta monta juttua on vielä varastossa, ja ehtinen viimeistellä ne vasta nyt paluumatkalla. Eli Iranoia saa jatkoa vielä muutaman viikon ajan muistelumoodissa.

Yhdeksän kuukautta rakkaassa kotikaupungissani Teheranissa ovat nimittäin ohi. Viimeiset päivät olivat tietysti yhtä juoksua tavaroiden lähettämisen ja ystävien hyvästelemisen merkeissä. Sitten lensin ensin Persianlahden ylitse Kuwaitiin katsomaan, miten maa on muuttunut sen jälkeen, kun olin siellä opiskelemassa yliopistossa arabiaa vuoden 1998. Parin päivän Kuwaitin-muisteloinnin jälkeen vuorossa oli hartaasti odottamani vierailu siskon luokse Skotlantiin, jossa viivähdin viikon verran ennen lentoa Helsinkiin, jossa ehdin olla vain lyhyen hetken pää pyörällä ennen kuin aloitan väliaikaisen kääntäjäpestin Yleisradiossa.

Mitä tein Teheranissa viimeiseksi? Lähtöpäivänä perjantaina kävin unettoman yön jälkeen vielä viimeisen kerran Café Entracten perjantaibrunssilla ja piipahdin perjantaibasaarissa tunnelmoimassa. Kentälle en halunnut ketään saattajiksi tarjoutuneita ystäviä, sillä halusin sulatella lähtöä yksin ja puntaroida hieman, mitä oli ehtinyt tapahtua sitten sen viime vuoden päivän, kun saavuin Iraniin vailla yöpaikkaa, vailla sen suurempaa käsitystä siitä, mitä oikein olin tullut maahan tekemään.

Tässä välissä olen ainakin ehtinyt perinpohjaisesti ihastua kotikaupunkiini Teheraniin, Iranin monipuolisuuteen ja tietenkin persian kieleen, joka viimeisten kuukausien ajan oli ranskan ohella pääasiallisesti Iranissa käyttämäni kieli.

Jään kaipaamaan niin monta asiaa Teheranista: öisten katujen häikäisevää pimeyttä, tuttuja hedelmämyyjiä, rauhaisaa epäjärjestyksen tilaa, alkoholitonta sitruunaolutta, iranilaista riisiä, yhteistaksien harrasta tunnelmaa, ihmisten hyviä käytöstapoja, matkustuksen helppoutta, Valiasr-kadun plataaneita, keskustan tuttuja puoteja ja kahviloita, ympärillä pyörivää pitkäripsisten kauniiden ihmisten lakkaamatonta virtaa, ristiriitojen synnyttämää latausta, perjantain perhepicnicejä...

Suomesta en oikein osaa kaivata muuta kuin siellä olevia rakkaita ihmisiä. On vaikea selittää, miksi veri vetää minua aina lähtemään reissuun, vaikka etukäteen tiedän, että kiinnyn uusiin paikkoihin voimakkaasti, ja itseni repiminen niistä pois, juuri lujittumaan ehtineiden säikeiden katkeilu tekee kipeää.

Kuvia Gandž-Ali Khanin hammamista

Eikos ole nailla keraamisilla kylpijoilla veikeat ilmeet?

Autiomaa

Suuri osa Iranin pinta-alasta on karuakin karumpaa autiomaata. Erityisen laajoja asumattomia alueita on maan itäosissa, ja Kermânin-kävijät yhdistävät vierailuunsa usein tutustumisen Lutin vaikuttavaan autiomaahan.

Matkasin ensin Kermânista koilliseen kohti Šahdâdin keidaskaupunkia. On aina yhtä vaikuttavaa lähestyä keidasta autiomaasta, kun loputtomalta tuntuvan kuivuuden ja kapean väriskaalan keskelle horisonttiin syttyy yhtäkkiä tummanvihreä tähti: palmusto. Persian kielessä palmuista (ja kameleista!) käytetään perinteisesti samaa laskusanaa nafar (نفر) kuin ihmisistä. Ei siksi, että palmut olisivat välttämättä käytökseltään erityisen inhimillisiä vaan siksi, että ihmisen suhde näihin ylväästi huojuviin ja ravitsevia taateleita tuottaviin pehkopäihin on täynnä kunnioitusta.

Šahdâdista kohti Kalutsin autiomaata täytyy kulkea yksityiskuljetuksessa, sillä sinne ei kulje julkista liikennettä. Minun ja matkakaverini seuraan saatiin vielä yksi Intiaan matkalla oleva saksalaisturisti, ja paikallinen opas vei meidät katsomaan auringonlaskua parinkymmenen kilometrin päähän lähimmästä kaupungista.

Olen seikkaillut autiomaissa ennenkin, ja aina retket tyhjyyden äärelle herättävät minussa perimmäisiä kysymyksiä. On joka kerta yhtä vaikuttavaa olla paikassa, jossa kapea väriskaala jatkuu kaikissa suunnissa horisonttiin ja sen taakse. Hiljaisuus (etenkin meluavan Teheranin jälkeen) on kertakaikkisen mieleenpainuvaa - mutta siinä hiljaisuudessa oman verenkierron kohina kuuluu korvissa sitäkin voimakkaampana. Omaa itseään ei pääse pakoon.

Tässä on kuva matkakumppanistani V:stä. Hän on kyllä kuvassa melko kaukana...

Parasta Teheranissa 4: Khâne-ye honarmandân

Teheranissa on paljon puistoja, joissa on yleensä paljon elämää. Ihmeellisen sulassa sovussa niissä viettää aikaa lapsiperheitä, vanhuksia, opiskelijoita, maleksijoita ja nuoria viattomassa tarkoituksessa tai sitten ei... Valiasr-, Haft-e tir - ja Ferdowsi-aukioiden välittömässä läheisyydessä, vakoilun tyyssijana tunnetun Yhdysvaltain entisen suurlähetystön takana on Bâgh-e Tehran -puisto, jonka edustalla komeilee yksi Teheranin helmistä: Khâne-ye honarmandân eli taiteilijatalo. Se on vireä taide-elämän keskus, jossa järjestetään jatkuvasti näyttelyjä (valokuvaa, maalausta, veistoksia, graafista suunnittelua) ja erilaisia taide-elämän tilaisuuksia. Näiden lisällä aivan itsenäisestikin varsin mainio syy lähteä käymään taidetalolla on sen terassiravintoloissa, joista toinen on omistettu iranilaisittain harvinaisesti kasvisruoalle! Paikasta saa esimerkiksi Qorme sabzia tofuversiona! Paras valinta lounaslistalta on mielestäni مجموعۀ نیلوفر (madžmu'e-ye nilufar) eli lootussetti, johon kuuluu maistipaloja kaikista päivän annoksista ja vielä lasi mehua (joka kyllä on usein ihmeellistä keltaista hammastahnan makuista juomaa, johon kyllä siihenkin tottuu).



Parasta ravintolassa on kuitenkin se, että siellä voi syödä varjoisalla terassilla, josta on näkymät vehmaaseen puutarhaan. Lounaan jälkeen voi kierrellä vielä keskuksen putiikeissa ja puistossa juttelemassa nuorten teheranilaisten taideopiskelijoiden kanssa.

Parasta Teheranissa 5: Café Gallery Elâhie

Jos Pohjois-Teheranissa liikkuessa alkaa yhtäkkiä tehdä mieli mojitoa, sellaisen saa Elahiessa Doktor Hesabi -kadulla sijaitsevasta taidepuistokahvilasta - ja vieläpä ilman alkoholia! Kannattaa varautua siihen, että sinne tekee mieli jäädä pidemmäksi myös syömään (tarjolla on keittoa ja pikkuannoksia), viihtymään (sisällä on melkein viikoittain vaihtuva taidenäyttely) ja lepuuntumaan (kahvilaa ympäröi puisto, jossa on varjoisia penkkejä ja patsaita). Voimia kannattaakin kerätä, sillä takaisin Valiasr-kadulle joutuu kävelemään melkein pystysuoraa mäkeä ylöspäin!


Näkymiä terassille:

Kahvilatunnelmaa sisältä:

Puistotunnelmaa ulkoa:

Loppukiri alkaa: Kermân

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, olen seikkaillut Iranissa jo yhdeksän kuukautta, ja paluu Suomeen (tienaamaan rahaa seuraavaa Iranin-oleskelua varten?) on jo aivan kulman takana. Paljon olen ehtinyt nähdä, mutta mieli tekisi vielä koluamaan vaikka kuinka monta mielenkiintoista paikkaa, joten viimeiset viikot ja päivät kuluvat loppukirin merkeissä.

Toiseksi viimeinen matkani Teheranin ulkopuolelle suuntautui Kaakkois-Iraniin, autiomaan syleilemään Kermâniin. Sinne matkalaista vetävät erityisesti silkkitien tunnelma, mahdollisuus autiomaavierailuun ja balutšien värittämä etninen silmänruoka.

Itse Kermânin kaupunki on kyllä vireä mutta melko tavanomainen iranilainen kaupunki. Sen sydän ja mielenkiintoisin osa on basaari, joka sopii ajanviettoon eikä ole pelkkä kiireisen ostajan läpikulkupaikka. Basaarikujien ytimessä on äärimmäisen puoleensavetävä Gandž-Ali Khânin restauroitu hammam, jonka edessä oleva puistomainen sisäpiha kutsuu lepäilemään varjoonsa. Välittömässä läheisyydessä on myös toimiva perinteinen hammam, Ebrâhim Khânin kylpylä, jossa saa vielä itsensä kuuratuksi ja hierotuksi kivilattialla. Melkein kaikkialta Iranista tämä perinne on valitettavasti likipitäen kadonnut.

Vaikka Kermânin matot ovat kuuluisia puutarhateemoistaan, petyin basaarin tarjontaan, joten kaikeksi onneksi vältyin kolmannen maton lähettämiseltä Suomeen... Sen sijaan erityisen kauniita ovat paikalliset pate-kankaat (پته), joissa on villaisella pohjalla uskomatonta väkerrystä vaativaa kirjontaa. Niiden lisäksi Kermân tunnetaan erityisesti pistaasimanteleista ja lähialueiden taateleista.

Kermân on myös oiva pied-à-terre, kun käy vierailemassa sitä ympäröivissä kohteissa. Monet matkailijat haluavat nähdä maanjäristyksessä tuhoutuneet Bamin mahtavan linnakkeen, mutta GranGanga päätti jättää sen väliin siitäkin huolimatta, että Bamin taatelit ovat maailmankuuluja. (Onneksi niitä saa Teheranista ja Iranin ulkopuoleltakin.) Rayenin linnakkeeseenkaan ei aika tällä kertaa riittänyt, mutta päätin käydä tutustumassa sekä autiomaahan että läheiseen Mâhânin kaupunkiin, josta olin kuullut pelkkää hyvää. Niistä seuraavissa blogiartikkeleissa!

Hammam:
Basaarissa:
Basaarin kattoa:
Rukousnauhakauppias:

Khomeinin kuoleman muistopäivä

On kulunut 19 vuotta siitä, kun ajatollah Ruhollah Khomeinin hautajaiset keräsivät ennätysmäiset väkijoukot surijoita Teheranin keskustaan. Näiden vuosien aikana on moni asia muuttunut, ja vuosittainen muistajien määräkin on kääntynyt laskuun. Koko maa täyttyy yhä muistopäivänä surulipuista ja islamilaisen tasavallan perustajaa ylistävistä julisteista, mutta kaikkialla suruaan osoittavat ihmismassat ovat mennyttä. Teheranissa tungosta on ainoastaan ajatollahin mausoleumissa ja pieniä rykelmiä tukimielenosoittajia Teheranissa.

Minä vietin muistopäivää matkatunnelmissa, sillä lähdin viettämään kansallisia vapaapäiviä lyömättömän hienoon Kurdistaniin lähelle Irakin rajaa. Niistä seikkailuista kerron Iranoiassa vähän myöhemmin, sillä ensin täytyy parilla kirjoituksella kuvata myös sitä ennen tekemääni matkaa Kaakkois-Iraniin Kermâniin.

Parasta Teheranissa 3: Café Entracte

Miksi GranGanga suuntaa kulkunsa Džomhuri-kadun elokuvateatteriin niin usein kuin mahdollista, vaikkei ole edes järin suuri elävien kuvien ystävä? Siksi, että Cinéma Jomhurin yläkerrassa piileskelee yksi Teheranin parhaista salaisista mansikkapaikoista: Café Entracte. Tämä taiteilijoiden, opiskelijoiden mutta myös satunnaisten leffanystävien levähdyspaikka on Teheranin meluisassa keskustassa oikea keidas. Tunnelma on kuin mummolan vintillä: avonaisten ikkunoiden edessä lepattavat pitkät vaaleat verhot, pöydät ja tuolit ovat kaikki vähän erilaisia, ikkunalaudoilla kukkii pelakuita ja pöydillä tuoreita neilikoita, seinillä on tauluja ja kirjahyllyjä... Kaiken kruunaa musiikki, joka on paikan omistajien ja työntekijöiden lempiharrastuksia. Sitä voisi jäädä kuuntelemaan tunneiksi. Entractesta saa myös ostaa laadukkaan Hermes-sarjan cd-levyjä.

Yleensä kahvilassa on niin rauhallista, että joutuu pohtimaan, valitsisiko paikan läheltä ikkunaa vai kirjahyllyjä vai leivostiskiä vai jotakin kauniista tauluista. Perjantaiaamuisin järjestettävä brunssi on kuitenkin osoittautunut niin suosituksi, että sinne kannattaa tehdä pöytävaraus. Näin mahtuu varmasti nauttimaan tukevan louniaisen ennen kuin suuntaa kulkunsa perjantaibasaariin.

Harvoin pääsen yhtä paljon omaan elementtini kuin täällä Teheranin keskustassa mutta silti rauhallisessa kahvilassa, taiten valitun musiikin katveessa, luen tuntikaupalla runoja ja tyhjennän rauhalliseen tahtiin muutaman pannullisen lempiteetäni lapsang souchongia tai vaihtelun vuoksi kaneliteetä. Sen seuraksi sopivat hyvin paikan omat madeleinet. Proustin ne saivat etsimään mennyttä aikaa, minut ne saavat ihmettelemään tätä hetkeä, miten tämä hetki on tavalla tai toisella tulosta sitä edeltävistä hetkistä ja miten tämä hetki väistämättä luo tulevaisuutta.