Valoa kohti: Kašan, osa 1

En ikinä muista, miten päin suomeksi menevät ne kevään, syksyn, talven ja kesän seisaukset ja tasaukset. Aina pitää tarkastaa sanakirjasta. Ilahduin, kun tätä kirjoitusta varten löysin Kielitoimiston sanakirjasta selityksen eiliselle eli talvipäivänseisaukselle. Siinä ei sanottukaan niin kuin yleensä aika synkästi, että "ajankohta, jolloin yö on kaikkein pisimmillään" vaan "keskitalven ajankohta, jolloin päivän lyheneminen loppuu"! Hauskaa, että kielitoimisto näkee valoisuuden lasin olevan puoliksi täynnä.

Iranissa talvipäivänseisauksen juhlinnalla, niin kuin muidenkin auringonkiertoon liittyvien merkkipäivien huomioinnilla, on pitkät esi-islamilaiset perinteet. Talvipäivänseisaus eli šab-e yaldâ (شب یلدا) osui tänä vuonna samaan aikaan islamilaisen kalenterin periaatteessa merkittävimmän juhlan eli uhrijuhlan (persiaksi عید قربان, eid-e qorbân, arabiaksi عید الأضحى, id al-adha) kanssa. Šiialaiset eivät kuitenkaan vietä uhrijuhlaa yhtä näkyvästi kuin sunnit, joiden maissa jokainen kynnelle kykenevä uskovainen uhraa eläimen ja jakaa sen lihat itseään köyhemmille. Iranissa näin vain muutaman hengenlähtöään odottavan lampaan mutta sitäkin enemmän talvipäivänseisauksen viettoon kuuluvaa tillbehöriä kuten vesimelonia sekä pähkinöiden, kuivattujen hedelmien ja karamellien houkuttelevia sekoituksia.

Maaliskuun 21. päivään osuva kevätpäiväntasaus (taas piti käydä katsomassa sanakirjasta) eli nouruz (نوروز) on puolestaan Iranin koko vuoden suurin juhla (kolme viikkoa lomaa kouluista!), eikä maan loppujen lopuksi nuori šiialaisuus ole pystynyt järkyttämään tämän alkujaan auringonpalvontaan kytköksissä olevan juhlan asemaa. Nouruzista lisää sitten, kun se ajankohtaistuu.

Teimme kaverin kanssa pikapäätöksen lähteä juhlan kunniaksi retkelle Teheranin eteläpuolella sijaitsevaan Kašanin kaupunkiin. Aikainen lähtöaamumme osui sopivasti Etelä-Teheranin ensilumen kanssa. Kaupungin pohjoisosissa Alborz-vuorilla ensilumen satoi jo pari viikkoa sitten, mutta meillä sitä ei ollut minun vilukissan onnekseni vielä näkynyt. Lähdimme matkaan puoli seitsemän junalla. Iranissa päähänpistoretkiä on helppo järjestää, sillä maan sisäinen matkustaminen niin maitse kuin ilmoitse on sangen edullinen. Meidän parin tunnin junamatkamme hinnaksi tuli kolmisen euroa, ja siihen sisältyi ensimmäisessä luokassamme sanomalehti ja metka aamiaistarjoilu. Lentoemänniksi sonnustautuneet junaemännät ottivat tehtävänsä hygieniavaatimukset tosissaan: muovihanskat käsissä he latasivat jokaisen tarjottimelle pihtejä käyttäen yksittäispakatut hillot, voit, sämpylät sun muut aamiaisemmeet.

Kašan on aivan eri tavalla kaunis kuin edellisissä kirjoituksissa kuvaamani pakahduttavan uljaat Širaz ja Isfahan. Syvänsinisen fajanssin ja loisteliain peilimosaiikkien sijaan Kašanin moskeijoja koristavat hienovaraisin, kuihtuneiden terälehtien ja haalistuneiden muistojen värisävyin maalatut koristeet, ja sen historiallisten rakennusten seinillä on raffinoituja stukkoreliefejä.

Kaupungin yleisilmettä hallitsevat maanläheiset beigen sävyt, sillä valtaosa vanhankaupungin rakennusten pyöreälinjaisista muureista on tehty savi-olki-seoksesta. Vanhojen moskeijojen, koraanikoulujen ja karavaaniseraljien päähineinä on jännittävänmuotoisia kupoleja: yhdet lattanampia, toiset suipompia, jotkin kartiomaisia. Aina kauniita.