Parasta Teheranissa 3: Café Entracte

Miksi GranGanga suuntaa kulkunsa Džomhuri-kadun elokuvateatteriin niin usein kuin mahdollista, vaikkei ole edes järin suuri elävien kuvien ystävä? Siksi, että Cinéma Jomhurin yläkerrassa piileskelee yksi Teheranin parhaista salaisista mansikkapaikoista: Café Entracte. Tämä taiteilijoiden, opiskelijoiden mutta myös satunnaisten leffanystävien levähdyspaikka on Teheranin meluisassa keskustassa oikea keidas. Tunnelma on kuin mummolan vintillä: avonaisten ikkunoiden edessä lepattavat pitkät vaaleat verhot, pöydät ja tuolit ovat kaikki vähän erilaisia, ikkunalaudoilla kukkii pelakuita ja pöydillä tuoreita neilikoita, seinillä on tauluja ja kirjahyllyjä... Kaiken kruunaa musiikki, joka on paikan omistajien ja työntekijöiden lempiharrastuksia. Sitä voisi jäädä kuuntelemaan tunneiksi. Entractesta saa myös ostaa laadukkaan Hermes-sarjan cd-levyjä.

Yleensä kahvilassa on niin rauhallista, että joutuu pohtimaan, valitsisiko paikan läheltä ikkunaa vai kirjahyllyjä vai leivostiskiä vai jotakin kauniista tauluista. Perjantaiaamuisin järjestettävä brunssi on kuitenkin osoittautunut niin suosituksi, että sinne kannattaa tehdä pöytävaraus. Näin mahtuu varmasti nauttimaan tukevan louniaisen ennen kuin suuntaa kulkunsa perjantaibasaariin.

Harvoin pääsen yhtä paljon omaan elementtini kuin täällä Teheranin keskustassa mutta silti rauhallisessa kahvilassa, taiten valitun musiikin katveessa, luen tuntikaupalla runoja ja tyhjennän rauhalliseen tahtiin muutaman pannullisen lempiteetäni lapsang souchongia tai vaihtelun vuoksi kaneliteetä. Sen seuraksi sopivat hyvin paikan omat madeleinet. Proustin ne saivat etsimään mennyttä aikaa, minut ne saavat ihmettelemään tätä hetkeä, miten tämä hetki on tavalla tai toisella tulosta sitä edeltävistä hetkistä ja miten tämä hetki väistämättä luo tulevaisuutta.

Parasta Teheranissa 2: Pârk-e Lâle

Päädyin asumaan Teheranissa yliopiston vieressä kulkevalle 16 Âzar -kadulle, jonka alapäässä on Enquelâb-katu ja yläpäässä Pârk-e Lâle eli tulppaanipuisto. Iranissa marttyyreita symboloivia tulppaaneita mahtuisi tähän puistoon miljoonia, niin valtava se on. Vaikka Pârk-e Lâle on lähes takapihani, sieltä tuntuu joka kerta löytyvän soppia, joita en ole ennen huomannut. Osassa kasvaa havupuita, osassa on kukkapenkkejä, yhtäällä on japanilaistyylinen puutarha, toisaalla laajoja nurmikenttiä, yhdellä laidalla on vilkkaassa käytössä olevia urheiluvälineitä, toisella villinä rehottavaa pusikkoa.

Perjantaisin tulppaanipuiston jokainen ruoholaikku täyttyy piknikille tulleista perheistä, mutta muinakin päivinä puistossa on aina elämää. Tytöt ja pojat pelaavat sulkapalloa, kävelevät, istuksivat penkeillä ja ostavat puiston laidalla olevista kojuista pirtelöä, jäätelöä, suolaista kirsikkamehua, maissia, âš-keittoa tai muuta välipalaa. Jos on aikaa, kaunis ilma ja mukana hyviä kirjoja, on oikeastaan vaikea keksiä, miksi Pârk-e Lâlesta pitäisi itse asiassa lähteä pois ollenkaan.

Kuvat pohjoisen reissulta

Junan ravintolavaunu. Setä jäätelöllä Gorganissa.

Poika salaattiostoksilla.

Behšahrin kaupungintalo.

Riisipeltoa.

Mineraalivettä hakemassa.

Puistotunnelmaa.

Mispelipuu matkustajakodin pihalla.

Kirsikkapuu matkustajakodin pihalla.

Näkymää junan ikkunasta.

Näkymää junan ikkunasta.

Pienenpieni veturi aamulla kerran...

GranGanga hieroi unenpöpperöisiä silmiään viikko sitten, kun lähtö kämppäkaverin kanssa viikonloppumatkalle pohjoiseen koitti kilpaa auringon kanssa.

Olimme aamu-unisuuttamme uhaten ostaneet liput ainoaan valoisaan aikaan Teheranista pohjoiseen Sâriin vievään junaan päästäksemme ihailemaan matkan varrella hienoja vuoristomaisemia. Reza-šaahin 1930-luvulla rakennuttama rautatie on insinöörityön taidonnäyte, sillä se kulkee henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa milloin painovoimaa uhaten rinteillä, milloin siroja mutta mahtavia siltoja pitkin. Mitä pohjoisemmaksi kohti Mâzandarânia mennään, sitä vehreämpiä vuoret ovat; vähän ennen Sâria niitä peittävät tiheä tummanvihreä metsä. Siellä täällä riisipeltojen välisissä puutarhoissa näkyi helakanpunaisia pisteitä: pienet granaattiomenapuut kukkivat. Oli haikeaa miettiä, että niiden hedelmiä en ehdi enää olla syömässä Iranissa...

Varsinaiseen turismiin jäi aikaa hyvin vähän, sillä lauantaina piti olla taas Teheranissa aloittamassa normaalia työviikkoa, mutta pidimme paljon kaikesta, mitä ehdimme nähdä. Sâri oli sympaattisen oloinen parinsadan tuhannen hengen kaupunki, jonka kadut olivat torstai-iltana mustanaan nuoria. Herkuttelimme tietysti pohjoisen ruoilla, joita ei Teheranissa saa kuin niihin erikoistuneista ravintoloista, kuten mirzâ qâsemilla (میرزا قاسمی, valkosipulilla maustettua munakoiso-tomaatti-kananmuna-paistosta) ja bâqâlâ qâtoqilla (باقالا قاتوق, papupataa).

Yöksi löysimme tiemme Sâruye-matkustajakotiin, jonka huone ei ollut kovin ihmeellinen mutta jonka pihalla kasvoi mispeli- ja kirsikkapuu. Mispelit olivat vielä hieman raakoja (olen odottanut niiden ilmestymistä kauppoihin kieli pitkällä), mutta pienet kirsikat punastelivat juuri parahultaisesti päätyäkseen matkalaisten suihin.

Puusta suuhun -aamiaisen jälkeen päätimme lähteä pienen Behšahrin kaupungin kautta Gorgâniin, josta tiesimme yöjunan lähtevän Teheraniin. Ei voi kuin sanoa, että matkustaminen Iranissa on äärimmäisen miellyttävää, kun puhuu persiaa (eikä sitä varmasti tarvitse osata edes paljon). On liikenteessä sitten millaisena pyhäpäivänä tahansa, usein voi luottaa siihen, että löytää yhteistaksin paikasta A paikkaan B suurkaupunkien ulkopuolellakin. Niillä matkustaminen on joustavaa, nopeaa ja todella edullista. Kahdella eurolla pääsee taittamaan parin tunnin matkan yleensä hyvässä seurassa ja hyvää musiikkia kuunnellen (takseissa ei läheskään aina soi tyhjänpäiväinen pop vaan usein laadukas klassinen persialainen musiikki).

Kun Behšahrin yhteistaksin kuljettaja Seyyed oli tiputtanut muut kyytiläiset kohteisiinsa, hän ehdotti meille pientä retkeä tuntemiinsa kohteisiin 2 000 tomanin tuntitaksalla. Sehän sopi meille. Pääsimme hänen kanssaan käymään Qormarazin (قرمرض) mineraalivesilähteeseen, jonka ympärille on kasvanut laaja ulkoilualue. Meidänkin käydessämme lähteelle oli pitkä jono, ja piknik-lounaalle saapuneita perheitä oli valtavien puiden siimeksessä kymmenittäin. Ennen Gorgâniin-lähtöä kävimme vielä Behšahrin kaupungintalolla, jonka ympärillä on puistoalue. Visiitti huipentui siihen, että pääsimme näkemään riikinkukon pyrstösulat pystyssä. En muistanutkaan, että tähän näyttävään soidinmenoon kuuluu myös pyrstö väristely, jolloin sulista lähtee samantapainen ääni kuin kalkkarokäärmeen pyrstöhelistimestä. Ihmeellinen eläin, kertakaikkiaan!

Persepolis - kuka tässä on raunioina?

Kerroin blogissa jo aiemmin, millaisessa tilaisuudessa Marjane Satrapin sarjakuvateokseen perustuvat Persepolis-animaatio nähtiin jokin aika sitten Teheranissa. Nyt pääsin katsomaan elokuvan toistamiseen, tällä kertaa yliopistolla ja vähän eri paikoista sensuroituna. Kirjallisuuden laitoksen suuressa luentosalissa järjestettiin "islaminvastaisen" elokuvan luento, jossa nähtiin Persepoliksen lisäksi hollantilaisen kohuohjaajan säälittävä hengentuote Fitna. Elokuvia oli esittelemässä ja analysoimassa viranomaisten omia kriitikoita. Yleisönä oli parisataa opiskelijaa, puolet miehiä ja puolet naisia, joista suurin osa näytti olevan aika uskonnollisia, sillä valtaosalla naisista oli tšadorit ja miehistä basidž-tyyppiset vaatteet, hiustyyli ja parransänget.

Fitna ohitettiin suunnilleen olankohautuksella, eikä se enempää huomiota olisi ansainnutkaan. Teknisesti huonolaatuinen rainahan ei ole päässyt kunnon levitykseen muualla kuin netissä, ja sen täysin perustelemattomat yleistykset ovat niin karkeita, että ne uppoavat ainoastaan sensuurinnälkäiseen ja jo valmiiksi rappeutuneeseen yleisöön. Persepolis sen sijaan herätti odotetusti paljon keskustelua, ja kriitikotkin sanoivat, että elokuva on jo teknisesti niin paljon ansiokkaampi, että se ansaitsee tulla tarkastelluksi lähemmin. Animaation saamien suosionosoitusten ja palkintojen jury katsoi olevan melkein puhtaasti poliittisia mielenilmauksia. Islamistisesti kunnostautuneimmat keskustelijat olivat hellyttävän ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että Persepolisin olivat nostaneet suosioon juutalaiset.

Yleisö piti elokuvasta aika paljon ja eläytyi siihen selvästi monissa kohdissa. Siksi kriitikkojen väite, ettei tämä animaatio kerro ollenkaan iranilaisten oikeasta elämästä, herätti vastalauseita. Sen sijaan aika yksimielisesti loukkaavana ja valheellisena pidettiin esimerkiksi sitä elokuvan esittämää, monelle länsimaalaiselle tuttua väittämää, että Iranin ja Irakin välisessä sodassa rintamalle lähteville nuorillemiehille olisi annettu mukaan "paratiisin avaimia". Muistan itsekin kuulleeni tällaisesta puhuttavan, mutta iranilaisille asia on yleensä tuntematon, ja sitä epäillään esimerkiksi Saddamin Irakin levittämäksi ilkeäksi propagandaksi. Olisipa mielenkiintoista tietää totuus!

Helsingissä oli aivan hiljattain oiva tilaisuus käydä katsomassa Persepolis Ranskan kulttuurikeskuksen näytöksessä 16.5., jota en valitettavasti ehtinyt mainostaa ajoissa täällä Iranoiassa. Toivottavasti mahdollisimman moni ehti käydä katsomassa sen ja muut laatuleffat!

Kuva valkokankaalta. Tilaisuuden mainosjuliste yliopistolla.

Parasta Teheranissa 1 : Gol-e Rezâie

Šaahin aika on ollutta ja mennyttä, mutta ajalta ennen vallankumousta on Si-e tir -kadulle lasi- ja keramiikkamuseota vastapäätä unohtunut flamingonpunainen ravintola, joka jää helposti huomaamatta Džomhuri-e eslami -kadun hälinää pakenevalta kiireiseltä kulkijalta. Harmi, sillä tämä pikkuruinen korttelibistro on Teheranin helmiä. Seinät ovat täynnä taiteilijoiden kuvia, katon taivaansinen maali kesii charmikkaasti, joka pöydässä on vähän ahdasta. Tarjoilija tuo seurueelle lautasellisen yrttejä ja kulholliset taivaallista jogurttia mausteiden ja marinoitujen rusinoiden kera.

Vain aamiais- ja lounasaikaan auki olevan ravintolan listasta suosikeikseni ovat valikoituneet pataruoat kuten خرشت كرفس khorešt-e karafs (selleripata) ja kevään sesonkiruoka خرشت چغاله بادام khorešt-e tšaghâle bâdâm, joita Iranissa saa harvoin ravintolassa. Taustalla soi aina hyvä musiikki, usein jazzia ja klassista, jota viihtyvät kuuntelemassa seinillä Majakovski, Beckett, Hitchcock, Beethoven ja lukuisat muut taiteilijat.

Tänne olen yrittänyt aina tuoda kaikki vierailulla käyvät kuten ystävät Euroopan sydämestä, suomalaiset Ankarasta ja miehen, joka käyttää kankaisia nenäliinoja. Palvelu on oikeastaan jopa vähän yliolkaista, mutta se kuuluu paikan luonteeseen. Kaikki hoituu kuitenkin moitteettomasti, kun puikoissa ovat ravintolan kolme salityöntekijää, joista yksi näyttää enemmän näyttelijältä kuin tarjoilijalta, toinen on aina vähän hermostunut ja kolmannella on avaruusalukselta näyttävä kampaus.

Kielten sekamelskaa Iranissa

Panu kyseli armenialaisjutun kommentissaan, kuuleeko armenian kieltä yhä Iranissa. Toki! Niin kuin Lähi-idän maissa yleensäkin, kristitty armenialaisvähemmistö on kuluneiden vuosisatojen aikana pitänyt sitkeästi kiinni omasta kielestään.

Kristityt ovat Iranin suurin uskonnollinen vähemmistö, ja heistä suurin osa, vajaa 100 000 on ortodoksisia, katolisia tai protestantteja armenialaisia. Suurimmat armenialaiskeskukset ovat Teheranissa ja Ispahanissa, joissa molemmissa on useita kirkkoja ja armenialaisten pitämiä liikkeitä. Teheranissa armeniankielistä kirjoitusta näkee eritoten keskustassa Haft-e Tir -aukion tienoilla, jossa on kirkkojen lisäksi armenialaisten pitämiä ravintoloita, kahviloita, rahanvaihtotoimistoja ja kauppoja.

Jännittävän kuuloista armeniaa, jonka täkäläinen versio kuulemma eroaa kyllä jonkin verran jerevaninarmeniasta, kuulee siis puhuttavan siellä täällä kadulla ja erityisesti tietysti armenialaisten liikkeissä. Vaikka armenialaispaikkojen asiakasystävällisyydestä voi olla monta mieltä, armenialaiset itse ovat yleensä hyvin pidettyä väkeä. He kuuluvat yleensä melko hyvin toimeen tulevaan keskiluokkaan, ja varallisuutta täydentää monesti suuren diasporan antama apu. Niinpä armenialaisten tavat ja tyylit ovat aina enemmän tai vähemmän muodissa, ja esimerkiksi muslimipojilla näkee paljon ristikaulakoruja, vaikka viranomaiset yrittävätkin hanakasti kitkeä ilmiötä. Samoin joulukuussa näkee silloin tällöin kuusia ja muita joulukoristeita muidenkin kuin kristittyjen perheiden kotona.

Toisin kuin jossain määrin Irakissa, Iranissa kaldealaiskristityt eivät puolestaan ole pystyneet säilyttämään omaa kieltään kuin liturgisiin tarkoituksiin. Samoin juutalaisilla hepreaa käytetään vain uskonnollisissa yhteyksissä, ja vanhaa judeopersiaa ei käsittääkseni käytetä ollenkaan.

Etnisten ryhmien omia kieliä puolestaan kuulee Iranissa jatkuvasti. Täytyy muistaa, että Iran on hyvin värikäs maa: varsinaisia persialaisia on maan väestöstä alle puolet. Kun Teheranissa käy kaupoilla, myyjien kuulee puhuvan enemmän iraninazeria kuin persiaa. Ymmärrän sitä kohtalaisesti turkin ja persian pohjalta. Näitä azereita eli "iraninturkkilaisia" on maassa noin 14 miljoonaa.

Azerin lisäksi Iranissa kuulee paljon kurdia (6,5 miljoonaa Länsi-Iranissa), kurdin läheistä sukulaista loria (6 miljoonaa), balutšia (2 miljoonaa) ja Kaspianmeren alueen kieliä (viitisen miljoonaa Gilânissa ja Mâzandarânissa), jos nämä kielet vain osaa tunnistaa! Iranissa puhuttava kurdin soranimurre kuulostaa aivan erilaiselta kuin Irakissa ja erityisesti Turkissa puhuttava kurmandži. Näiden lisäksi Iranissa kuulee, lähinnä Khuzestânissa Persianlahden pohjukassa, arabiaa.

Vähemmistökieliä ei opeteta kouluissa, eikä esimerkiksi kurdia voi opiskella yhdessäkään yliopistossa, mutta kielten käyttöä ei ole rajattu, ja siksi kielistä kiinnostunut ihminen saakin olla täällä aina korvat höröllään!

Teheranin kirjamessuilla

Teheranin vuotuiset kirjamessut ovat valtava yleisotapahtuma. Kavin katsomassa, mutta paljon mitaan ei tarttunut mukaan yksinkertaisesti siksi, etta kaikkea oli aivan liian paljon. Taytyypa jostakin oikein kaivaa esille tiedot naytteilleasettajien, esiteltavien kirjojen ja kavijoiden lukumaarista!

Yksi suomenkielinenkin osui miljardien muiden kirjojen joukosta silmiin: Komeilin pyyntorukous suomennettuna!

Suomen tappio

Näin juuri Rokhsâre Qâ'emmaqâmin lyhytelokuvan Syanoosi (سیانوزه) Ranska-instituutin elokuvaillassa. Filmiä ja animaatiota yhdistelevä teos oli niin hieno, etten yhtään ihmettele, että se voitti Tampereen lyhytelokuvafestivaalilla palkinnon.

En osaa yleensä keksiä Iranoiaan mitään valittamisen aiheita, mutta täytyy sanoa, että minua sapetti vimmatusti, kun nuoren lahjakkaan naisohjaajan kanssa keskustellessa kävi ilmi, että hän oli yrittänyt päästä pokkaamaan palkintonsa Tampereella mutta jäänyt lehdelle soittelemaan, sillä suomalaisviranomaiset eivät olleet myöntäneet hänelle viisumia. Kaiken piti olla kunnossa, kun ohjaaja oli lähtöpäivänä hakemassa viisumiaan lähetystöstä. Hänelle oli kuitenkin jäänyt epäselväksi, että noutaessa mukana olisi pitänyt olla myös lentolippu virkailijoille näytettäväksi. Hänen käsityksensä mukaan oli kiinni vain siitä, ettei hän päässyt osallistumaan festivaalille. Viranomaisilta ei kai sitten riittänyt joustavuutta siihen, että lentolippu olisi käyty tarkistamassa vaikka virka-ajan ulkopuolella tavalla tai toisella. Mikä menetys - ei siis ohjaajalle vaan Suomelle! Sama nöyryytys oli luvassa Kanadan suurlähetystössä, josta viisumia festivaalivierailua varten ei irronnut, koska Qâ'emmaqâmia pidettiin liian epäluotettavana päästettäväksi länteen. Surullista.

Vaikka iranilaisten taiteilijoiden on vaikea saada viisumia länsimaihin, onneksi elokuvia ja muita teoksia pääsee välillä Iranin ulkopuolelle erilaisia jakelukanavia pitkin. Olen nähnyt täällä oloaikanani mielenkiintoisia elokuvia ja näyttelyitä, joista edes osa ansaitsisi päästä länsiyleisönkin tietoisuuteen. Voi kun meillä nähtäisiin vielä enemmän muidenkin ohjaajien elokuvia kuin Kiarostamia, joka kryptis-intellektuellisuutensa vuoksi on jäänyt Iranissa melko marginaaliseksi!