Parasta Teheranissa 3: Café Entracte

Miksi GranGanga suuntaa kulkunsa Džomhuri-kadun elokuvateatteriin niin usein kuin mahdollista, vaikkei ole edes järin suuri elävien kuvien ystävä? Siksi, että Cinéma Jomhurin yläkerrassa piileskelee yksi Teheranin parhaista salaisista mansikkapaikoista: Café Entracte. Tämä taiteilijoiden, opiskelijoiden mutta myös satunnaisten leffanystävien levähdyspaikka on Teheranin meluisassa keskustassa oikea keidas. Tunnelma on kuin mummolan vintillä: avonaisten ikkunoiden edessä lepattavat pitkät vaaleat verhot, pöydät ja tuolit ovat kaikki vähän erilaisia, ikkunalaudoilla kukkii pelakuita ja pöydillä tuoreita neilikoita, seinillä on tauluja ja kirjahyllyjä... Kaiken kruunaa musiikki, joka on paikan omistajien ja työntekijöiden lempiharrastuksia. Sitä voisi jäädä kuuntelemaan tunneiksi. Entractesta saa myös ostaa laadukkaan Hermes-sarjan cd-levyjä.

Yleensä kahvilassa on niin rauhallista, että joutuu pohtimaan, valitsisiko paikan läheltä ikkunaa vai kirjahyllyjä vai leivostiskiä vai jotakin kauniista tauluista. Perjantaiaamuisin järjestettävä brunssi on kuitenkin osoittautunut niin suosituksi, että sinne kannattaa tehdä pöytävaraus. Näin mahtuu varmasti nauttimaan tukevan louniaisen ennen kuin suuntaa kulkunsa perjantaibasaariin.

Harvoin pääsen yhtä paljon omaan elementtini kuin täällä Teheranin keskustassa mutta silti rauhallisessa kahvilassa, taiten valitun musiikin katveessa, luen tuntikaupalla runoja ja tyhjennän rauhalliseen tahtiin muutaman pannullisen lempiteetäni lapsang souchongia tai vaihtelun vuoksi kaneliteetä. Sen seuraksi sopivat hyvin paikan omat madeleinet. Proustin ne saivat etsimään mennyttä aikaa, minut ne saavat ihmettelemään tätä hetkeä, miten tämä hetki on tavalla tai toisella tulosta sitä edeltävistä hetkistä ja miten tämä hetki väistämättä luo tulevaisuutta.

Parasta Teheranissa 2: Pârk-e Lâle

Päädyin asumaan Teheranissa yliopiston vieressä kulkevalle 16 Âzar -kadulle, jonka alapäässä on Enquelâb-katu ja yläpäässä Pârk-e Lâle eli tulppaanipuisto. Iranissa marttyyreita symboloivia tulppaaneita mahtuisi tähän puistoon miljoonia, niin valtava se on. Vaikka Pârk-e Lâle on lähes takapihani, sieltä tuntuu joka kerta löytyvän soppia, joita en ole ennen huomannut. Osassa kasvaa havupuita, osassa on kukkapenkkejä, yhtäällä on japanilaistyylinen puutarha, toisaalla laajoja nurmikenttiä, yhdellä laidalla on vilkkaassa käytössä olevia urheiluvälineitä, toisella villinä rehottavaa pusikkoa.

Perjantaisin tulppaanipuiston jokainen ruoholaikku täyttyy piknikille tulleista perheistä, mutta muinakin päivinä puistossa on aina elämää. Tytöt ja pojat pelaavat sulkapalloa, kävelevät, istuksivat penkeillä ja ostavat puiston laidalla olevista kojuista pirtelöä, jäätelöä, suolaista kirsikkamehua, maissia, âš-keittoa tai muuta välipalaa. Jos on aikaa, kaunis ilma ja mukana hyviä kirjoja, on oikeastaan vaikea keksiä, miksi Pârk-e Lâlesta pitäisi itse asiassa lähteä pois ollenkaan.

Kuvat pohjoisen reissulta

Junan ravintolavaunu. Setä jäätelöllä Gorganissa.

Poika salaattiostoksilla.

Behšahrin kaupungintalo.

Riisipeltoa.

Mineraalivettä hakemassa.

Puistotunnelmaa.

Mispelipuu matkustajakodin pihalla.

Kirsikkapuu matkustajakodin pihalla.

Näkymää junan ikkunasta.

Näkymää junan ikkunasta.

Pienenpieni veturi aamulla kerran...

GranGanga hieroi unenpöpperöisiä silmiään viikko sitten, kun lähtö kämppäkaverin kanssa viikonloppumatkalle pohjoiseen koitti kilpaa auringon kanssa.

Olimme aamu-unisuuttamme uhaten ostaneet liput ainoaan valoisaan aikaan Teheranista pohjoiseen Sâriin vievään junaan päästäksemme ihailemaan matkan varrella hienoja vuoristomaisemia. Reza-šaahin 1930-luvulla rakennuttama rautatie on insinöörityön taidonnäyte, sillä se kulkee henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa milloin painovoimaa uhaten rinteillä, milloin siroja mutta mahtavia siltoja pitkin. Mitä pohjoisemmaksi kohti Mâzandarânia mennään, sitä vehreämpiä vuoret ovat; vähän ennen Sâria niitä peittävät tiheä tummanvihreä metsä. Siellä täällä riisipeltojen välisissä puutarhoissa näkyi helakanpunaisia pisteitä: pienet granaattiomenapuut kukkivat. Oli haikeaa miettiä, että niiden hedelmiä en ehdi enää olla syömässä Iranissa...

Varsinaiseen turismiin jäi aikaa hyvin vähän, sillä lauantaina piti olla taas Teheranissa aloittamassa normaalia työviikkoa, mutta pidimme paljon kaikesta, mitä ehdimme nähdä. Sâri oli sympaattisen oloinen parinsadan tuhannen hengen kaupunki, jonka kadut olivat torstai-iltana mustanaan nuoria. Herkuttelimme tietysti pohjoisen ruoilla, joita ei Teheranissa saa kuin niihin erikoistuneista ravintoloista, kuten mirzâ qâsemilla (میرزا قاسمی, valkosipulilla maustettua munakoiso-tomaatti-kananmuna-paistosta) ja bâqâlâ qâtoqilla (باقالا قاتوق, papupataa).

Yöksi löysimme tiemme Sâruye-matkustajakotiin, jonka huone ei ollut kovin ihmeellinen mutta jonka pihalla kasvoi mispeli- ja kirsikkapuu. Mispelit olivat vielä hieman raakoja (olen odottanut niiden ilmestymistä kauppoihin kieli pitkällä), mutta pienet kirsikat punastelivat juuri parahultaisesti päätyäkseen matkalaisten suihin.

Puusta suuhun -aamiaisen jälkeen päätimme lähteä pienen Behšahrin kaupungin kautta Gorgâniin, josta tiesimme yöjunan lähtevän Teheraniin. Ei voi kuin sanoa, että matkustaminen Iranissa on äärimmäisen miellyttävää, kun puhuu persiaa (eikä sitä varmasti tarvitse osata edes paljon). On liikenteessä sitten millaisena pyhäpäivänä tahansa, usein voi luottaa siihen, että löytää yhteistaksin paikasta A paikkaan B suurkaupunkien ulkopuolellakin. Niillä matkustaminen on joustavaa, nopeaa ja todella edullista. Kahdella eurolla pääsee taittamaan parin tunnin matkan yleensä hyvässä seurassa ja hyvää musiikkia kuunnellen (takseissa ei läheskään aina soi tyhjänpäiväinen pop vaan usein laadukas klassinen persialainen musiikki).

Kun Behšahrin yhteistaksin kuljettaja Seyyed oli tiputtanut muut kyytiläiset kohteisiinsa, hän ehdotti meille pientä retkeä tuntemiinsa kohteisiin 2 000 tomanin tuntitaksalla. Sehän sopi meille. Pääsimme hänen kanssaan käymään Qormarazin (قرمرض) mineraalivesilähteeseen, jonka ympärille on kasvanut laaja ulkoilualue. Meidänkin käydessämme lähteelle oli pitkä jono, ja piknik-lounaalle saapuneita perheitä oli valtavien puiden siimeksessä kymmenittäin. Ennen Gorgâniin-lähtöä kävimme vielä Behšahrin kaupungintalolla, jonka ympärillä on puistoalue. Visiitti huipentui siihen, että pääsimme näkemään riikinkukon pyrstösulat pystyssä. En muistanutkaan, että tähän näyttävään soidinmenoon kuuluu myös pyrstö väristely, jolloin sulista lähtee samantapainen ääni kuin kalkkarokäärmeen pyrstöhelistimestä. Ihmeellinen eläin, kertakaikkiaan!

Persepolis - kuka tässä on raunioina?

Kerroin blogissa jo aiemmin, millaisessa tilaisuudessa Marjane Satrapin sarjakuvateokseen perustuvat Persepolis-animaatio nähtiin jokin aika sitten Teheranissa. Nyt pääsin katsomaan elokuvan toistamiseen, tällä kertaa yliopistolla ja vähän eri paikoista sensuroituna. Kirjallisuuden laitoksen suuressa luentosalissa järjestettiin "islaminvastaisen" elokuvan luento, jossa nähtiin Persepoliksen lisäksi hollantilaisen kohuohjaajan säälittävä hengentuote Fitna. Elokuvia oli esittelemässä ja analysoimassa viranomaisten omia kriitikoita. Yleisönä oli parisataa opiskelijaa, puolet miehiä ja puolet naisia, joista suurin osa näytti olevan aika uskonnollisia, sillä valtaosalla naisista oli tšadorit ja miehistä basidž-tyyppiset vaatteet, hiustyyli ja parransänget.

Fitna ohitettiin suunnilleen olankohautuksella, eikä se enempää huomiota olisi ansainnutkaan. Teknisesti huonolaatuinen rainahan ei ole päässyt kunnon levitykseen muualla kuin netissä, ja sen täysin perustelemattomat yleistykset ovat niin karkeita, että ne uppoavat ainoastaan sensuurinnälkäiseen ja jo valmiiksi rappeutuneeseen yleisöön. Persepolis sen sijaan herätti odotetusti paljon keskustelua, ja kriitikotkin sanoivat, että elokuva on jo teknisesti niin paljon ansiokkaampi, että se ansaitsee tulla tarkastelluksi lähemmin. Animaation saamien suosionosoitusten ja palkintojen jury katsoi olevan melkein puhtaasti poliittisia mielenilmauksia. Islamistisesti kunnostautuneimmat keskustelijat olivat hellyttävän ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että Persepolisin olivat nostaneet suosioon juutalaiset.

Yleisö piti elokuvasta aika paljon ja eläytyi siihen selvästi monissa kohdissa. Siksi kriitikkojen väite, ettei tämä animaatio kerro ollenkaan iranilaisten oikeasta elämästä, herätti vastalauseita. Sen sijaan aika yksimielisesti loukkaavana ja valheellisena pidettiin esimerkiksi sitä elokuvan esittämää, monelle länsimaalaiselle tuttua väittämää, että Iranin ja Irakin välisessä sodassa rintamalle lähteville nuorillemiehille olisi annettu mukaan "paratiisin avaimia". Muistan itsekin kuulleeni tällaisesta puhuttavan, mutta iranilaisille asia on yleensä tuntematon, ja sitä epäillään esimerkiksi Saddamin Irakin levittämäksi ilkeäksi propagandaksi. Olisipa mielenkiintoista tietää totuus!

Helsingissä oli aivan hiljattain oiva tilaisuus käydä katsomassa Persepolis Ranskan kulttuurikeskuksen näytöksessä 16.5., jota en valitettavasti ehtinyt mainostaa ajoissa täällä Iranoiassa. Toivottavasti mahdollisimman moni ehti käydä katsomassa sen ja muut laatuleffat!

Kuva valkokankaalta. Tilaisuuden mainosjuliste yliopistolla.

Parasta Teheranissa 1 : Gol-e Rezâie

Šaahin aika on ollutta ja mennyttä, mutta ajalta ennen vallankumousta on Si-e tir -kadulle lasi- ja keramiikkamuseota vastapäätä unohtunut flamingonpunainen ravintola, joka jää helposti huomaamatta Džomhuri-e eslami -kadun hälinää pakenevalta kiireiseltä kulkijalta. Harmi, sillä tämä pikkuruinen korttelibistro on Teheranin helmiä. Seinät ovat täynnä taiteilijoiden kuvia, katon taivaansinen maali kesii charmikkaasti, joka pöydässä on vähän ahdasta. Tarjoilija tuo seurueelle lautasellisen yrttejä ja kulholliset taivaallista jogurttia mausteiden ja marinoitujen rusinoiden kera.

Vain aamiais- ja lounasaikaan auki olevan ravintolan listasta suosikeikseni ovat valikoituneet pataruoat kuten خرشت كرفس khorešt-e karafs (selleripata) ja kevään sesonkiruoka خرشت چغاله بادام khorešt-e tšaghâle bâdâm, joita Iranissa saa harvoin ravintolassa. Taustalla soi aina hyvä musiikki, usein jazzia ja klassista, jota viihtyvät kuuntelemassa seinillä Majakovski, Beckett, Hitchcock, Beethoven ja lukuisat muut taiteilijat.

Tänne olen yrittänyt aina tuoda kaikki vierailulla käyvät kuten ystävät Euroopan sydämestä, suomalaiset Ankarasta ja miehen, joka käyttää kankaisia nenäliinoja. Palvelu on oikeastaan jopa vähän yliolkaista, mutta se kuuluu paikan luonteeseen. Kaikki hoituu kuitenkin moitteettomasti, kun puikoissa ovat ravintolan kolme salityöntekijää, joista yksi näyttää enemmän näyttelijältä kuin tarjoilijalta, toinen on aina vähän hermostunut ja kolmannella on avaruusalukselta näyttävä kampaus.

Kielten sekamelskaa Iranissa

Panu kyseli armenialaisjutun kommentissaan, kuuleeko armenian kieltä yhä Iranissa. Toki! Niin kuin Lähi-idän maissa yleensäkin, kristitty armenialaisvähemmistö on kuluneiden vuosisatojen aikana pitänyt sitkeästi kiinni omasta kielestään.

Kristityt ovat Iranin suurin uskonnollinen vähemmistö, ja heistä suurin osa, vajaa 100 000 on ortodoksisia, katolisia tai protestantteja armenialaisia. Suurimmat armenialaiskeskukset ovat Teheranissa ja Ispahanissa, joissa molemmissa on useita kirkkoja ja armenialaisten pitämiä liikkeitä. Teheranissa armeniankielistä kirjoitusta näkee eritoten keskustassa Haft-e Tir -aukion tienoilla, jossa on kirkkojen lisäksi armenialaisten pitämiä ravintoloita, kahviloita, rahanvaihtotoimistoja ja kauppoja.

Jännittävän kuuloista armeniaa, jonka täkäläinen versio kuulemma eroaa kyllä jonkin verran jerevaninarmeniasta, kuulee siis puhuttavan siellä täällä kadulla ja erityisesti tietysti armenialaisten liikkeissä. Vaikka armenialaispaikkojen asiakasystävällisyydestä voi olla monta mieltä, armenialaiset itse ovat yleensä hyvin pidettyä väkeä. He kuuluvat yleensä melko hyvin toimeen tulevaan keskiluokkaan, ja varallisuutta täydentää monesti suuren diasporan antama apu. Niinpä armenialaisten tavat ja tyylit ovat aina enemmän tai vähemmän muodissa, ja esimerkiksi muslimipojilla näkee paljon ristikaulakoruja, vaikka viranomaiset yrittävätkin hanakasti kitkeä ilmiötä. Samoin joulukuussa näkee silloin tällöin kuusia ja muita joulukoristeita muidenkin kuin kristittyjen perheiden kotona.

Toisin kuin jossain määrin Irakissa, Iranissa kaldealaiskristityt eivät puolestaan ole pystyneet säilyttämään omaa kieltään kuin liturgisiin tarkoituksiin. Samoin juutalaisilla hepreaa käytetään vain uskonnollisissa yhteyksissä, ja vanhaa judeopersiaa ei käsittääkseni käytetä ollenkaan.

Etnisten ryhmien omia kieliä puolestaan kuulee Iranissa jatkuvasti. Täytyy muistaa, että Iran on hyvin värikäs maa: varsinaisia persialaisia on maan väestöstä alle puolet. Kun Teheranissa käy kaupoilla, myyjien kuulee puhuvan enemmän iraninazeria kuin persiaa. Ymmärrän sitä kohtalaisesti turkin ja persian pohjalta. Näitä azereita eli "iraninturkkilaisia" on maassa noin 14 miljoonaa.

Azerin lisäksi Iranissa kuulee paljon kurdia (6,5 miljoonaa Länsi-Iranissa), kurdin läheistä sukulaista loria (6 miljoonaa), balutšia (2 miljoonaa) ja Kaspianmeren alueen kieliä (viitisen miljoonaa Gilânissa ja Mâzandarânissa), jos nämä kielet vain osaa tunnistaa! Iranissa puhuttava kurdin soranimurre kuulostaa aivan erilaiselta kuin Irakissa ja erityisesti Turkissa puhuttava kurmandži. Näiden lisäksi Iranissa kuulee, lähinnä Khuzestânissa Persianlahden pohjukassa, arabiaa.

Vähemmistökieliä ei opeteta kouluissa, eikä esimerkiksi kurdia voi opiskella yhdessäkään yliopistossa, mutta kielten käyttöä ei ole rajattu, ja siksi kielistä kiinnostunut ihminen saakin olla täällä aina korvat höröllään!

Teheranin kirjamessuilla

Teheranin vuotuiset kirjamessut ovat valtava yleisotapahtuma. Kavin katsomassa, mutta paljon mitaan ei tarttunut mukaan yksinkertaisesti siksi, etta kaikkea oli aivan liian paljon. Taytyypa jostakin oikein kaivaa esille tiedot naytteilleasettajien, esiteltavien kirjojen ja kavijoiden lukumaarista!

Yksi suomenkielinenkin osui miljardien muiden kirjojen joukosta silmiin: Komeilin pyyntorukous suomennettuna!

Suomen tappio

Näin juuri Rokhsâre Qâ'emmaqâmin lyhytelokuvan Syanoosi (سیانوزه) Ranska-instituutin elokuvaillassa. Filmiä ja animaatiota yhdistelevä teos oli niin hieno, etten yhtään ihmettele, että se voitti Tampereen lyhytelokuvafestivaalilla palkinnon.

En osaa yleensä keksiä Iranoiaan mitään valittamisen aiheita, mutta täytyy sanoa, että minua sapetti vimmatusti, kun nuoren lahjakkaan naisohjaajan kanssa keskustellessa kävi ilmi, että hän oli yrittänyt päästä pokkaamaan palkintonsa Tampereella mutta jäänyt lehdelle soittelemaan, sillä suomalaisviranomaiset eivät olleet myöntäneet hänelle viisumia. Kaiken piti olla kunnossa, kun ohjaaja oli lähtöpäivänä hakemassa viisumiaan lähetystöstä. Hänelle oli kuitenkin jäänyt epäselväksi, että noutaessa mukana olisi pitänyt olla myös lentolippu virkailijoille näytettäväksi. Hänen käsityksensä mukaan oli kiinni vain siitä, ettei hän päässyt osallistumaan festivaalille. Viranomaisilta ei kai sitten riittänyt joustavuutta siihen, että lentolippu olisi käyty tarkistamassa vaikka virka-ajan ulkopuolella tavalla tai toisella. Mikä menetys - ei siis ohjaajalle vaan Suomelle! Sama nöyryytys oli luvassa Kanadan suurlähetystössä, josta viisumia festivaalivierailua varten ei irronnut, koska Qâ'emmaqâmia pidettiin liian epäluotettavana päästettäväksi länteen. Surullista.

Vaikka iranilaisten taiteilijoiden on vaikea saada viisumia länsimaihin, onneksi elokuvia ja muita teoksia pääsee välillä Iranin ulkopuolelle erilaisia jakelukanavia pitkin. Olen nähnyt täällä oloaikanani mielenkiintoisia elokuvia ja näyttelyitä, joista edes osa ansaitsisi päästä länsiyleisönkin tietoisuuteen. Voi kun meillä nähtäisiin vielä enemmän muidenkin ohjaajien elokuvia kuin Kiarostamia, joka kryptis-intellektuellisuutensa vuoksi on jäänyt Iranissa melko marginaaliseksi!

GranGanga julkisuuden valokeilassa

Kävipä päivänä eräänä niin, että persianopettajani ilmoitti minut iranilaiseen tv-ohjelmaan haastateltavaksi kahden muun ulkomaalaisen persianopiskelijan kanssa. Lupauduin mukaan muutaman tunnin varoitusajalla, ja vasta studiolla selvisi, että kyseessä oli tunnin suora lähetys! Olipa taas siinäkin mielenkiintoinen kokemus Iranista... Haastattelija ihmetteli, miksi olin lukenut yliopistossa psykologiaa, vaikka olin niin kiinnostunut kielistä, enkä mitenkään osannut suorassa lähetyksessä korjata, että kieliähän minä juuri luinkin. Vasta myöhemmin oivalsin, että kun juontajalle oli kerrottu minun opiskelevan kielitiedettä eli زبان شناسی, zabânšenâsi, hän oli kuullut روان شداسی, ravânšenâsi eli psykologiaa...

No, juttua riitti kaikesta huolimatta, ja sitä kaiketi seurattiin satelliitin välityksellä kaikkialla, sillä väliajalla ohjaaja kiikutti minulle Ruotsissa asuvan iranilaiskatsojan minulle lähettämän puhelinnumeron, johon minua pyydettiin soittamaan, kun palaisin takaisin pohjolaan. Muistoksi luvattiin ohjelma dvd-levyllä.

Ohjelmasta oli kulunut vajaa viikko, kun olin esittelemässä kotikortteliani parille ulkomailta vieraisille tulleelle ystävälle. Eräs ohikulkijoista äkkäsi minut ja tuli kertomaan nähneensä tv-ohjelman! Ei sentään nimikirjoitusta kysellyt, toivotti vain onnea edesottamuksissani.

Päivä oli selvästi muutenkin suopea mielenkiintoisille kohtaamisille, sillä nykytaiteen museon valokuvanäyttelystä palatessamme törmäsimme rouvaan, joka halusi vaihtaa kanssamme muutaman sanan. Hän oli Teheranin juutalaisia ja kertoi oikein mielenkiintoisia asioita iraninjuutalaisen näkökulmasta. Hän lupasi esitellä minulle pari paikallista synagogaa ja kertoa tarkemmin, mistä löydän sen Teheranin ainoan košer-ravintolan, jonne minun on pitkään ollut tarkoitus mennä syömään. Kohta sekin suunnitelma siis kai toteutuu.

Pidän Iranissa ehkä kaikista eniten juuri siitä, että toleranssia kaikenlaisille sattumille on täällä jotenkin enemmän kuin moniaalla muualla. Kaduilla kulkiessa tapaa koko ajan mielenkiintoisia ihmisiä, näkee yllättäviä asioita, kuulee ihmeellisiä juttuja, näkee odottamattomia näkyjä. En kerta kaikkiaan ymmärrä niitä matkaoppaiden kirjoittajia, jotka sanovat, että Teheran on niin harmaa ja tylsä kaupunki, että sen voi suosiosta jättää vaikka kokonaan käymättä.

Siksipä ajattelin näin runsasta kuukautta ennen lähtöäni Iranista aloittaa blogissa kirjoitussarjan nimeltä "Parasta Teheranissa". Kuvaan lyhyissä kirjoituksissa paikkoja ja asioita, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet minuun ja muokanneet kuvaani kaupungista, jossa olen elänyt ja johon olen rakastunut. Yritän liittää jokaiseen kirjoitukseen myös kuvan tai pari.

Kuvia edelliseen juttuun

Ispahanin basaarissa.Erilainen nakokulma Lotfollah-moskeijaan: heijastus mattokaupan ikkunasta.
Toinen erilainen nakokulma Lotfollah-moskeijaan: kupoli kurkistaa viereisen ravintolan peiliseinan takaa.
Armenialaisilla oli mielenosoitustaan varten komea taistolaishenkinen juliste.
Vankin katedraalin kaunista sisapihaa.
Armenialaislasten pyhakoulupiirroksia.
Armenialaislasten pyhakoulupiirroksia.

Uudestaan Ispahanissa

Ispahan on niin mieleenpainuva paikka, että siellä sietäisi käydä usein jo pelkästään siksi, että pääsisi ihailemaan Naqš-e Džahân -aukiota eri vuodenaikojen valossa ja väreissä. Koska asun Iranissa - tällä erää - vain vajaan vuoden, ja koettavaa on Iran pullollaan, olen käynyt siellä vasta kerran. Ensimmäisellä kerralla Ispahanissa oli mukanani mies, joka käyttää kankaisia nenäliinoja, ja nyt toisella kerralla kaksi Turkissa asuvaa suomalaista ystävää.

Ispahanilaiset eivät ole turhaan suositelleet minulle matkaa ordibehešt-kuukauden aikana, joka on meneillään juuri nyt. Sää on matkailuun mitä mainioin, ja koko kaupunki viheriöi ja kukkii. Joulukuun karuudessakin Ispahan oli komeaa nähtävää, mutta nyt kukoistava luonto antoi maisemiin lisää viehkeyttä.

Pääaukion nähtävyydet, kuten Lotfollâh- ja Emâm-moskeijat sekä basaarikujat, olivat aivan yhtä elämykselliset kuin edelliselläkin kerralla, ja tällä kertaa ehdin ystävieni kanssa myös perjantaimoskeijaan, jonka kuvailuun tarvittaisiin aivan yhtä suuri määrä ylistyssanoja kuin muihinkin Ispahanin anteihin.

Oman mielenkiintoisen lisänsä toi käyntimme kaupungin kristityssä sydämessä, armenialaiskorttelissa Džolfâssa. Tarkoitus oli nähdä lähinnä Vânkin katedraali, mutta koimmekin aivan toisenlaisen yllätyksen. Satuimme paikalle vahingossa päivänä, jonka armenialaiset ovat valinneet muistuttamaan turkkilaisten tekemästä kansanmurhasta, josta käydään kovaa kiistelyä. Hurjan suuri armenialaisjoukko oli kerääntynyt kadulle osoittamaan mieltään kulkueessa, jonka osanottajat huusivat iskulauseita kuten: "Turkin on tunnustettava tekonsa".

Koska lähes koko armenialaisväestö osallistui mielenosoitukseen, kirkot olivat harmittavasti kaikki kiinni. Onnistuin kuitenkin mankumaan Vânkin katedraalin portilla niin uskottavasti, että pääsimme katsomaan pikaisesti kaunista sisäpihaa. Sinne oli koottu pieni näyttely lasten pyhäkoulussa piirtämiä kuvia kansanmurhasta. Lähi-idässä tuntuu aina pahalta, kun lapsille tuputetaan väkivaltaista historiaa. Nyt koululaisten piirtämät kuvat hirressä roikkuvista tai verta vuotavista esi-isistä ja verenhimoisista osmaneista muistuttivat minua usein näkemiäni palestiinalaislasten piirroksia kuoliaaksi ammutuista maanmiehistä ja ilkeistä israelilaissotilaista. Molemmissa tapauksissa lapset kohtaavat väkivaltaa tavalla, joka meidän näkökulmastamme tuntuu karmivalta.

Puhekuplia Minâbin torstaibasaarilta

Minâbin kaupunki sijaitsee runsaan tunnin matkan päässä Bandar-e Abbâsista. Vierailu kannattaa ajoittaa torstaiksi, jotta pääsee ihmettelemään eläväisen ulkoilmabasaarin hymyilevää ja värikästä tunnelmaa.

"Varjossakin kauheen kuuma. Onneks on tää maski, naama helottaa ihan punasena."

"Paljon tästä kukosta kehtais pyytää? Sitä tulee kyllä kauhee ikävä..."

"Mä niin tykkään kierrättää. Tästä pahvitötsästä tulee ihan kiva hattu, ja eiköhän tästä muovinarustakin jonkun korun saa näperrettyä."

"Mä en saa ikinä mun nahistuneita yrttejä kaupaksi, kun noi yhdet tuli myymään vatikaupalla ihan tuoretta tavaraa."

"Pitäskö laskea hintoja, että saan nää kalat myytyä ennen kun ne mätänee tässä helteessä?"

"Nyt kyllä vedetään yhdet hedelmäsalaatit, kun ollaan oltu myymässä aamusta lähtien. Tuu hei niin kyykötetään tässä kärryn varjossa."

"Täytyy antaa pojalle limpsapullo, että se jaksaa katsella vierestä kun myydään näitä rättejä."

"Kiva kun naapurin mies lähti torille seuraksi. Ei näitä tulitikkupuntteja jaksaisi kaupata, ellei olisi juttuseuraa."

"Nää housut on tosi hyvät, mutta mun on pakko löytää uudet lipokkaat. Ei nää siniset sovi."

"Mihin hitsiin mä sen ostoskorini panin? Ei kun ai niin, sehän on mun pääni päällä."

"Ostetaan nää kipot yhdessä, niin saadaan tingittyä hintaa alas."

"En tajua, miten jotkut ei osta borqe-naamioo ja kolttua sävy sävyyn."

"Tule lepäämään villin banaanipuun vehmaaseen varjoon."